Outi Moilala

Blogi jää tauolle, mutta kirjoittelu jatkuu

2010-05-11T16:19:00.003+03:00

Tämä blogiksi kutsumani julkaisukanava jää nyt tauolle, koska siirryn bloggaamaan vaatteiden eettisyydestä Vihreän Langan verkkosivuille osoitteeseen http://www.vihrealanka.fi/blogi/vikatikki. Tekstit ilmestyvät parittomien viikkojen keskiviikkoina.

Tämän blogin kirjoituksista suurin osa on julkaistu tuoreeltaan Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa. Vanhoja tekstejä julkaistaan myös jatkossa Luonto-Liiton kulutus.fi -blogissa.

Bloggaaminen on hieno väline kaikille, joilla on jotakin painavaa sanottavaa. Aloitin kirjoittelun juuri siksi, että sivun avulla sain julkaista ihan mitä haluan. Ihanaa huomata, että aiheet kiinnostavat muitakin. Kiitos!

Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

2010-05-10T16:24:00.000+03:00

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Globaalit raamisopimukset

2010-04-26T12:40:00.002+03:00

Kansainväliset raamisopimukset tai globaalit puitesopimukset (international framework agreements) ovat yrityksen ja kansainvälisen ammattiliiton solmimia sopimuksia, joiden ideana on se, että verrattuna yritysten yksipuolisesti laatimiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin ammattiliitto voi vaatia yritystä tilille sopimuksen rikkomisesta.

Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988. Sopimusten sisältö vaihtelee, ja usein ne muistuttavat kovasti yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja. Monet näistä sopimuksista antavat paperilla kaikille yrityksen piikkiin toimiville, myös alihankkijoiden työntekijöille, samat oikeudet riippumatta siitä, missä maassa he ovat. Valitettavan usein vain näin ei raamisopimuksesta huolimatta tapahdu. Itsenäisen ammattiyhdistyksen on käytännössä vaikea valvoa alihankkijoiden toimia esimerkiksi Kiinassa, jossa muut kuin puolueen hyväksymät ammattiliitot ovat laittomia.

Vaatealalla H&M solmi raamisopimuksen kaupan ja palvelualan globaalin unionin UNI:n kanssa vuonna 2004. Muotijätti Inditex (jonka Zara on Suomessakin) solmi omansa tekstiili- nahka ja vaatetusalan globaalin liiton ITGLWF:n kanssa vuonna 2007. Inditexin raamisopimus on kunnianhimoinen, ja ay-piireissä siltä odotettiin ja varmaankin odotetaan edelleen paljon. Osa ehdoista toteutui jo silloin, kun sopimus solmittiin.

Yksikään suomalainen yritys, edes Nokia, ei ole solminut kansainvälistä raamisopimusta ay-liikkeen yrityksistä huolimatta.

Lisää raamisopimuksista SASK:in sivuilla.

Yhteiskuntavastuusta

2010-04-20T22:41:00.000+03:00

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Keskustellaan keinoista!

2010-04-13T23:33:00.000+03:00

Minua haittaa ehkä eniten sekä yliopisto-opinnoissa että järjestökentässä se, että keinoista ei keskustella niin paljon kuin päämääristä ja ihanteista. Yliopistolla turhauduin juuri loputtomaan setvimiseen, päämääristä on keskustelua hyllymetreittäin, mutta keinoista ei juuri mitään.

Mielestäni päämääristä on yleensä jonkinlainen yksimielisyys, mutta asiat kaatuvat väärin valittuihin keinoihin. Esimerkiksi saman asian kannattajista toiset tuntuvat haluavan radikaalia kumouksellista toimintaa ja toisille taas on tärkeää, että järjestö näyttää ulospäin salonkikelpoiselta. Nämä ääripäät usein vielä haukkuvat toisiaan ja lisäksi keskellä tulijoita.

Hyvää asiaa ajavalla järjestöllä olisi paljon potentiaalisia jäseniä, mutta koska keinojen osalta rajoitutaan sellaisiin, joita nämä potentiaaliset jäsenet eivät kannata, tai kampanjan ulkoasu ja julkisuuskuva on heidän mielestään vääränlainen, koko liikkeen kannatus jää pieneksi.

Yksi seuraus tästä on se, että asian omakseen kokevat, mutta valittuihin keinoihin tyytymättömät perustavat oman järjestönsä. Tällöin kummallakaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin mihin ne yhdistetyin voimin pystyisivät.

Otetaan toinen esimerkki, vaikka mielenosoitus. Järjestäjät kutsuvat mielenosoitukseen eri ihmisiä. Ihmiset ovat muodostaneet yhteenliittymiä jonkun asian puolesta, joista jokainen tuo omat tunnuksensa ja ehkäpä jopa iskulauseensa mielenosoitukseen. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki ne, jotka kannattavat mielenosoituksen järjestäjien ilmoittamaa teemaa (tässä voi olla kyse jopa pienistä sanavalinnoista) eivät allekirjoita sitä, mitä jotkut muut julistavat. He eivät halua marssia sellaisten banderollien läheisyydessä, mitä eivät kannata. Pitäisikö mielenosoitus järjestää aina niin, että muita tunnuksia ja iskulauseita ei sallita? Ja mitä, jos joku silti julistaa omiaan?

Kaipaisin tieteellistä keskustelua keinoista. Ehkä aihetta käydään läpi vaikkapa kauppatieteellisessä, mutta vain kaupan osalta. Miten muut? Ehkä oma sosiologin kolutukseni vain on liian teoreettinen.

Tämä ei ole nyt mitään kritiikkiä reilua kauppaa tai Puhtaat vaatteet -kampanjaa kohtaan, vaan yleisesti järjestökentässä huomaavani asia. Kannatan nimittäin reilua kauppaa ja Puhtaat vaatteet -kampanjaa, koska olen yhtä mieltä niiden keinoista. Reilun kaupan järjestelmä toimii hyvin ja viljelijöiden yhdistyksillä on järjestelmässä valtaa. Puhtaat vaatteet -kampanjassa kuunnellaan Etelän työntekijöitä, mikä on ainoa oikea tapa.

Yhteiskuntavastuun toimintaohjeistojen lyhyt historia ay-liikkeen näkökulmasta

2010-04-04T16:00:00.001+03:00

Lukaisinpa tässä läpi kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n erinomaisen ja pitkän nettiartikkelin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoista (Code of Conduct). Seuraa puolueellinen kommentoitu tiivistelmä.

Koko homma alkoi 70-luvulla. Silloin valtiot olivat vielä valtioita, eli ne toimivat ihmisten, ei yritysten parhaaksi. YK:ssa tehtiin hienoja köyhyyden poistamiseen tähtääviä päätöslauselmia ja aloitettiin kunnianhimoisia prosesseja, jotka unohtuivat 80- ja 90-luvuilla. Kehitys ei aina kehity.

Ay-liike oli 70-luvuilla mukana muotoilemassa kahta ohjeistoa, Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1977 valmistunutta kolmenkeskistä julistusta monikansallisten yritysten ja sosiaalipolitiikan periaatteista (jolla on yhtä pitkä englanninkielinen nimi) sekä vuonna 1976 valmistuneita rikkaiden maiden järjestön OECD:n yleisiä ohjeita monikansallisia yrityksiä varten. Kuten huomaatte, nämä koskevat yrityksiä kansainvälisesti. Huomatkaa myös, että molemmissa ohjeistoissa puhutaan monikansallisista yrityksistä, ei itsenäisiltä yrityksiltä alihankkimisesta. Palaan tähän vielä.

Nämä kaksi ohjeistoa, ILO:n julistus ja OECD:n ohjeet, ovat edelleenkin ahkerassa käytössä. Niiden ongelmana on se, että ne ovat vain suosituksia, eivätkä ne ole sitovia.

Saadakseen sitovia ohjeistoja, kansainvälinen ay-liike ryhtyi solmimaan yritysten kanssa kansainvälisiä raamisopimuksia (framework agreements). Näistä kirjoitan oman tekstinsä. Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988.

Sitten päästään 90-luvulle. Historia oli sikäli muuttunut, että enää ei ollut ajankohtaista puhua vain monikansallisista yrityksistä (jonka valitettavan usein näkee pelkästään mainittavan), vaan etenkin vaatetuksen, jalkineiden ja lelujen valmistus tapahtuu itsenäisissä yrityksissä alihankintana, ei Pohjoisen yrityksen tytäryhtiöissä.

Kun tuotanto siirtyi kehitysmaihin, joka tapahtui Suomen vaatetusalalla ilman suurta mediakohua jo 80- ja 90-lukujen taitteessa, eurooppalaiset ja pohjois-amerikkalaiset yritykset saivat negatiivista julkisuutta tuotteiden tuotanto-olosuhteista. Yritykset alkoivat 90-luvulla vapaaehtoisesti laatia yksipuolisia yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja.

Ay-liikkeen sisällä vallitsi monta eri näkemystä näiden uusien ohjeistojen kannatettavuudesta. ICFTU:n artikkelissa kuvataan hienosti näitä eri näkemyksiä. Joidenkin mielestä vain hyvät lait ja niiden valvonta takaavat työoikeudet. Joidenkin mielestä uudet ohjeistot olivat tervetulleita. Mieleeni tulee, että olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan ILO:n julistus ja OECD:n toimintaohjeet kattamaan alihankinta, mutta neuvottelujen uudelleen avaamisessa on vaarana, että sopimusten sisältö vesittyy nykyisenä aikana.

Joka tapauksessa tästä voidaan vetää parikin johtopäätöstä. Pyörää ei kannata aina keksiä uudelleen. Uudet, 90- ja 2000-luvun toimintaohjeistot eivät ole sitovia, eivätkä edes monen eri osapuolen työn tulos, vaan ne ovat yritysten yksipuolisesti laatimia, puhumattakaan 70-luvun ohjeistojen kansainvälisestä kattavuudesta.

Tulkitsen ICFTU:n artikkelia niin, että esimerkiksi YK:n Global Compact on suhteellisen turha ja ehkä haitallinenkin aloite, koska alussa mainitut kaksi ohjeistoa ovat parempia ja olisi tärkeää tukea jo olemassa olevia instituutioita. YK olisi voinut ottaa Global Compactin lähtötasoksi vaikkapa ILO:n julistuksen ja lisätä siihen alihankintaa koskevat kohdat. Näin ei tapahtunut.

Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

2010-03-26T18:17:00.000+02:00

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.

Turkistarhauksesta

2010-03-20T14:22:00.001+02:00

Eläinten oikeudet on vaatteiden eettisyyden yksi osa-alue, josta en olekaan vielä kirjoittanut.

Osa poliitikoista on ryhtynyt kannattaman Suomessa ja EU:ssa turkistarhauksen kieltämistä elinkeinona. Tämän päätöksen toteutumista ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen kyllä epäilen, vaikka monet EU:maat ovat päättäneet kieltää pitkillä määräajoilla turkistarhauksen.

Jos kielto joskus toteutuu, vaarana on, että turkistarhaus siirtyy maihin, joissa ei ole eläintensuojelulainsäädäntöä tai sen valvonta on olematonta. Animalia sanoo, että tämä argumentti on turkistarhaajien käyttämä. Käytän sitä, koska se on minusta oikea ongelma. Minulla ei kuitenkaan ole kantaa Suomen turkistarhauksen kieltämisen puolesta eikä vastaan.

Minkinnahoista 20 prosenttia on kiinalaisia, loput eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia, mutta kiinalaiset nahat ovat huonompilaatuisia (ja myös halvempia) kuin muut. Eläinten kohtelu näkyy turkiksen laadussa, sanovat suomalaiset tarhaajat. Kiinalaisilla tuottajilla menee tällä hetkellä huonosti, mutta pidemmällä tähtäimellä ala on kasvanut ja matalampi hinta on vaikeuttanut Suomen turkisalan kannattavuutta.

Kiinassa eläinten kohtelu on täysin ala-arvoista. Kuukauden Kiinan-matkallani en kertaakaan syönyt kalaa, koska ravintoloiden akvaariot olivat niin vastenmielisiä. Vesi oli liasta sameaa ja meren elävät henkitoreissaan. Myös kanat oli sullottu torilla ylipieniin häkkeihin. Satuin puolivahingossa näkemään järkyttävän turkisvideon, jossa eläinten kohtelu oli pahimmasta päästä mitä ajatella saattaa.

Suomalaisetkin nahat jalostetaan Kiinassa turkeiksi. Olen kuullut, että sieltä tulee valmiita turkkeja samalla hinnalla tai halvemmalla kuin mitä nahat ovat maksaneet Vantaan turkishuutokaupassa. Kiina siis ilmeisesti tukee alaa sen lisäksi, että palkat ovat pienet. (Mahdollisista julkisista tuista en löytänyt tietoa googlaamallakaan.)

Olisi loogista, että tarhaus siirtyisi Kiinaan, kun jatkojalostuskin tapahtuu siellä, mutta markkinatalous ei aina tunnut toimivan tämän periaatteen mukaan. Kuljetukset ovat ilmeisestikin liian halpoja, joka tässä tapauksessa taitaa olla hyvä.

Jos turkistarhaus kielletään Euroopassa, pohjois-amerikkalaisten ja kiinalaisten turkisten osuus kasvaa. Jos tarhaus kielletään Pohjois-Amerikassakin, Kiinalle jää koko markkinat, koska kylmistä maista Venäjän valtiolla on turkismonopoli ja turkisten ulkomaille vieminen on kielletty.

Täytyy vain toivoa, että kiinalaisten nahkojen huonompi laatu estää tarhauksen siirtymisen Euroopasta Kiinaan ja se siirtyy sen sijaan Pohjois-Amerikkaan.

Onneksi turkiksia on helppo boikotoida, ja niin monet tuntuvat tekevänkin. Turkikset eivät ole juuri nuorten suosiossa. Niitä ostavat lähinnä yli 45-vuotiaat naiset, mutta kylmä talvi ja tällä hetkellä vallalla oleva turkismuoti on tuonut alalle tuottoisan vuoden. Mistään tulevaisuuden alasta ei voi puhua, mutta luulisin, että kylmillä alueilla, varsinkin Siperiassa, turkiksiin pukeutuminen pitää pintansa, eli kokonaan siitä ei globaalisti luovuta.

Ei edistystä suomalaisten vaateyritysten vastuussa

2010-03-08T16:54:00.003+02:00

Teimme Repulle, Puhtaat vaatteet -kampanjalle ja FinnWatchille selvityksen suomalaisten vaatetuksen ja urheilukaupan yritysten yhteiskuntavastuusta. Selvitys Ostoja etelästä ja hikipajoista (2009) on jatkoa vaatetusalan Vaatteita etelästä (2006) ja urheilukaupan Hikipajat pinnalla -selvityksiin (2007).

Selvityksessä tutkittiin 28 kotimaisen yrityksen kohdalta, onko vastuussa tapahtunut edistystä parin viime vuoden aikana. Edistystä ei ole juurikaan tapahtunut. Urheiluyritysten tiedot eivät olleet muuttuneet lainkaan. Vaatetusyritysten kohdalla oli pieniä parannuksia, M.A.S.I Company oli laatinut yhteiskuntavastuun toimintaohjeiston, Nanso oli liittynyt BSCI:hin, mutta toisaalta yleisenä trendinä hankinta on siirtynyt yhä kauemmas Kiinaan. Lähikauppa (Euromarket) oli ottanut uuden omistajan myötä takapakkia vastuussaan, eikä se enää julkaise vuosittaisia vastuuraportteja.

Yleisarvosanana suomalaiset yritykset saavat sosiaali- ja ympäristövastuustaan melko huonon. Ulkopuolisia tarkastuksia tekeviä vastuujärjestelmiä on vain harvoilla. Niistä on käytössä vain BSCI, joka ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Parempiakin olisi, miksi liittyä löysempään järjestelmään?

Selvitys on luettavissa tällä sivulla ja osoitteessa http://www.finnwatch.org/julkaisut.html

Hengenvaarallista farkkujen tuunausta

2010-03-03T17:05:00.002+02:00

Tämä ei ole pahaa unta. Maailmassa on taas yksi iso virhe.

Farkkuja käsitellään kuluneen näköisiksi hiekkapuhalluksella, joka aiheuttaa silikoosin eli kivipölykeuhkosairauden varmemmin kuin keskiverto kaivostyö. Turkissa kyseinen menetelmä on nykyisin kielletty, mutta sitä varmasti käytetään muualla, ja Turkissakin laittomasti edelleen. Aiheesta oli MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa 24.2. Kyseinen ohjelma on vielä katsottavissa täällä: http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/arkistot/ulkomaat/2010/02/1064247

Silikoosiin ei ole parantavaa hoitoa. Kivipölykeuhko aiheuttaa muita hengityselinsairauksia, kuten kroonista keuhkoputkentulehdusta, tuberkuloosia ja keuhkosyöpää. Hiekkapölyn kanssa tekemisissä olevien olisi pidettävä samanlaisia puhallinsuojaimia kuin Suomessa näkee asbestityömailla, eli ulkoisia, selässä kannettavia suodattimia. Turkin kuvissa työntekijöillä oli yksinkertaiset ”apinanaamari”-suojaimet, jotka eivät riitä alkuunkaan, ja nekään eivät aina olleet käytössä. Suomessa ei silikoosia enää käytännössä ole, tapauksia todetaan vain 5-10 vuodessa.

Hiekkapuhallus on menetelmänä ”halpa” ja paljon nopeampi kuin muut menetelmät, joita 45 minuuttia -ohjelmassa kuvattiin. Ohjelmassa tarjottiin ostajana esiintyneille toimittajille farkkujen käsittelyä hintaan 50 senttiä per farkkupari. Turvallisemmat menetelmät maksavat ohjelman mukaan viisinkertaisesti.

Mistä sitten tietää, että kaupan hyllyllä olevat farkut eivät ole käsitelty hiekkapuhalluksella? Ohjelma ei anna siihen vinkkejä, toteaa vain, että turkkilaiset silikoosiin sairastuneet vaatetusteollisuuden työntekijät ovat haastaneet vanhat työnantajansa oikeuteen ja että ”kansainvälisiin brändeihin on vaikeampi tarttua”. Nyt olisi taas yrityksissä vastuunkanto paikallaan. Kuluttajien on hyvä kysellä käytettyjen menetelmien perään.

Tästä ja muista vaatteiden eettisyysaiheista puhutaan maanantaina 8.3., katso edellinen päivitys. Paikalle tulee myös kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan edustajia.

Puhtaat vaatteet, onnelliset ompelijat?

2010-03-03T17:00:00.001+02:00

Kutsu suomalaisen vaate- ja urheilukaupan vastuullisuusvalvontaa koskevaan tiedotustilaisuuteen ja seminaariin Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2010

Mistä suomalaisten vaatteet ja urheilutuotteet ovat peräisin ja millaisissa oloissa ne on valmistettu? Saavatko paitojemme ompelijat elämiseen riittävää palkkaa ja kuka valvoo heidän työturvallisuuttaan? Miten suomalainen vaatekauppias takaa sen, etteivät hänen myymänsä farkut vaaranna tekijänsä terveyttä?

Olet tervetullut pohtimaan näitä kysymyksiä Puhtaat vaatteet –kampanjaverkoston lehdistötilaisuuteen ja seminaariin, joissa pureudutaan vaatteiden, jalkineiden ja urheiluvälineiden tuotantoketjun vastuullisuuteen ja sen valvontaan. Julkistamme lehdistötilaisuudessa seurantaraportin suomalaisten vaatetus- ja urheiluyritysten vastuullisuusvalvonnasta ja sen puutteista. Kerromme myös Suomessa kevään aikana käynnistyvästä Puhtaat vaatteet –kampanjasta sekä sen eurooppalaisen yhteistyöverkoston toiminnasta.

Havaintoja suomalaisen vaatetus- ja urheilukaupan vastuullisuusvalvonnasta esittelee klo 10 alkavassa tiedotustilaisuudessa tutkija Outi Moilala.

Kansainvälisen Clean Clothes –kampanjaverkoston toiminnasta kertovat verkoston koordinaattori Marcella Kraay sekä ruotsalaisen Rena Kläder –kampanjan koordinaattori Tone Alin. Tiedotustilaisuuden ja lehdistölounaan jälkeen on vuorossa seminaari, jossa katsomme käytännön esimerkkien avulla, miten kuluttajaliikkeet ja kampanjointi ovat pystyneet vaikuttamaan muotikaupan vastuullisuusvalvontaan ja millaista vuoropuhelua alan yritysten kanssa parhaillaan käydään.

Lehdistötilaisuus ja seminaari järjestetään Kansainvälisenä naisten päivänä 8.3.2010 Eurooppasalissa Helsingissä. Osoite: Pohjoisesplanadi 31.

Päivän aikataulutus:

10-12 Tiedotustilaisuus Eurooppasalissa

12-13 Lehdistölounas

13-15 Seminaari Eurooppasalissa

Pyydämme ilmoittautumisia tiedotustilaisuuteen ja lehdistölounaalle viimeistään keskiviikkona 3.3.2010 sähköpostitse osoitteeseen tapio.imporanta@sask.fi. Seminaari on avoin yleisölle – myös siihen suosittelemme ennakkoilmoittautumista.

Maailman tila 2010

2010-02-20T16:22:00.002+02:00

Tämänvuotisessa Worldwatch-instituutin Maailman tila -raportissa keskitytään kuluttamisen problematiikkaan antropologien johdolla, eli suomeksi kulutuskulttuuriin. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että hankin teoksen ja olin sen julkaisemistilaisuudessa.

Miten niukasta kuluttamisesta saisi yhtä suosittua kuin kuluttamisesta on tehty, kysyy hankkeen johtaja, antropologi Erik Assadourian. Yritykset käyttävät massiivisia budjetteja markkinointiin, miten vastustaa tuota voimaa?

Tärkeitä kysymyksiä. Kuluttamista on vähennettävä radikaalisti, se on selvää, Suomessakin.

Talouskasvun tai tarkemmin sanoen bruttokansantuotteen kasvun välttämättömyydestä tai ei-välttämättömyydestä syntyi julkistamistilaisuudessa paljon keskustelua. Valtionvarainministeriö vaikuttaa yhä Outi Honkatukian esityksen perusteella käyttävän mittarina bruttokansantuotetta, vaikka se kuvaa vain rahan kiertoa, kuten Sirpa Pietikäinen (euroedustaja, kok) asian ilmaisi. Honkatukia perusteli kasvun välttämättömyyttä verojen keräämisen ja siten palvelujen säilyttämisen tarpeella. Keskustelussa oli mielenkiintoisinta juuri se, kuinka saattoi nähdä, miten perässä laahaavat voimat, tässä tapauksessa valtionvarainministeriö oli eri linjoilla kuin raportti (ja minä), ja piti (bruttokansantuotteen) kasvua välttämättömänä. Bruttokansantuotteeseen jumittumisen sijasta olisi ollut näin jälkikäteen ajateltuna vielä kiinnostavampaa kuulla, mitä mieltä muut panelistit, mm. Satu Hassi (euroedustaja, vihr.), olivat ylipäätään kasvun välttämättömyydestä.

Paneeliin osallistunut Kuluttajatutkimuskeskus saa minulta tällä kertaa sapiskaa, vaikka oli oikein hyvä, että sen edustaja osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun maailman tilasta. Kuluttajatutkimuskeskus on työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimiva yhteiskunnalliseen akateemiseen tutkimukseen keskittyvä laitos. Siellä ei edelleenkään ole ohjelmassaan eettistä kuluttamista, ainoastaan ”eliympäristö ja teknologia” -nimisessä teema-alueessa mainitaan siihen viittaavaa, eli tuo ympäristö, mutta sekin on koplattu teknologiaan. Kaiken kukkuraksi laitoksen sivuja selatessa tulee ilmi, että tuon teema-alueen tehtävänä on tuottaa tietoa myös yritysten tarpeisiin, vaikka muualla laitoksen sivuilla ilmaistaan sen edistävän kuluttajien hyvinvointia. Ei näin. Ja, kuten odotettua, kuluttajatutkimuskeskuksen edustaja ei juuri kontribuoinut paneelikeskusteluun.

Toinen julkaisemistilaisuudessa esiin tullut mielenkiintoinen aihe sen sijaan oli se, kuuluuko taloustiede antropologian piiriin. Tottakai kuuluu, mutta varmaankaan perusopetuksessa ei saa sellaista kuvaa, että se kuuluisi. Tässä on antropologeille paljon hyvää työsarkaa! Sanoo sosiologi, saman laitoksen ihmisiä. Valitettavasti sellaiset työpaikat vain ovat toistaiseksi vähissä, mutta toivottavasti kasvussa tulevaisuudessa. Vähän huono sanoa toivottavasti, koska uhkaava ympäristökriisi tämänhän on saanut aikaan.

Suomessakin on viriämässä degrowth-liike, jonka sanomana on se, että jatkuva talouskasvu ei ole välttämätöntä. Seuraan kehitystä kiinnostuneena.

Suurten urheilubrändien eettisyys

2010-02-08T14:01:00.002+02:00

Olen näemmä melko ihastunut vastuullisuuden havainnollistamiseen liikennevaloilla. Tässä yksi sellainen suurista urheilubrändeistä: http://www.clearingthehurdles.org/response-chart . Sivuston on tehnyt Play Fair -kampanja, jonka takana on kansainvälinen Clean Clothes Campaign, kansainvälistä ay-liikettä ja muita järjestöjä.

Kyseessä on melkomoinen matriisi. Vastuullisuuden ulottuvuuksia eli rivejä on 12, ja ne koostuvat pienemmistä osa-alueista. Riveillä on mm. pitkäaikaiset liikesuhteet tehtaisiin, ay-liikkelle myötämielinen ympäristö, lyhyiden työsuhteiden suosimisen lopettaminen jne. Yrityksiä eli sarakkeita on kahdeksan. Siitä sitten arvioimaan, mikä niistä on eettisin!

Adidaksella näyttäisi ensi silmäyksellä oleva asiat kunnossa, mutta alaseuraan selatessa tulee esille, että keskeisessä osiossa, nimittäin elämiseen riittävän palkan maksussa, näkyy punaista. Muita on hankala laittaa järjestykseen, kun ulottuvuuksia on niin monta ja niitä tulee kaikissa liikennevalojen väreissä.

Niinhän se meneekin, nämä vastuullisuusasiat ovat sen verran moniulotteisia, että ranking-listoja on hankala tehdä, ja ne ovat kyseenalaisia jo senkin vuoksi, että asiat muuttuvat. On kyse siitä, mitä osa-aluetta arvostaa jonkun toisen kustannuksella. Ja tässä matriisissa on pelkästään sosiaalisen vastuun ulottuvuuksia, ei ympäristövastuuta!

Sen tästä kaaviosta voi kuitenkin sanoa, että suomalaisten urheiluyritysten kannattaisi silmäillä tuota hieman tarkemmin. (Ensimmäisestä sarakkeesta pääsee muuten katsomaan, mitä liikennevalon takaa löytyy.) Kotimaiset jälleenmyyjät kun luottavat ulkomaisten suurien brändien vastuullisuuteen. Kotimaisten brändiyritysten taas olisi hyvä silmäillä matriisia ottaakseen opiksi. Sen verran jäljessä täällä tullaan. (Hikipajat pinnalla 2007, pdf.)

Tosi-TV:tä ompelusta Intiassa

2010-01-30T19:36:00.001+02:00

Verta, hikeä ja t-paitoja on tosi-TV -ohjelma muotia rakastavista brittinuorista, jotka menevät töihin intialaisille vaatetehtaille. Neliosaisesta sarjasta on tullut kaksi osaa.

Melkein jätin ensimmäisen osan katsomisen kesken, kun mielestäni ohjelman tekijöillä oli oma eettisyytensä kateissa. Zoomattiin itkua, vaikka asianomainen kielsi. Katsoin kuitenkin osan ja toisenkin, loppuun. Toinen osa ei ollut enää niin paha tuon itkun kannalta, vaikka siinäkin oli ahdistusta kyllikseen.

Sinänsä ohjelman tekijöillä oli kuitenkin varmasti hyvät aikeet, ja on hyvä idea tehdä tosi-TV:tä oikeista oloista Etelässä. Olen myös kuullut ylistäviä kommentteja ohjelmasta, koska siinä ilmenee hyvin intialaisten vaikea tilanne.

Räätälit saivat pienemmillään 10 rupiaa per paita. Se on 16 eurosenttiä nykyisillä kursseilla. Hyvä ompelija (huono ei kykene tuohon määrään) joutuu tekemään päivässä 20 kelpuutettavaa vaatetta saadakseen 200 rupiaa eli 3,1 euroa.YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä.

Nuoret britit eivät saavuttaneet edes kuuden paidan määrää kolmessa vuorokaudessa. Paljon kangasta meni haaskuuseen.

Työpäivä ahtaassa ”ompelukoneita sisältävässä huoneessa” alkoi klo 9 ja töitä tehtiin jopa klo 24 saakka. Työntekijät, jotka kaikki olivat jostakin syystä miehiä, nukkuivat tehtaan lattialla ja lähettivät palkastaan rahaa kotiin. Tehtaassa ei ollut lavuaaria suihkusta puhumattakaan ja sähkönkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Tehtaan voittomarginaali oli ohjelman mukaan 40-50 rupiaa eli 62-78 eurosenttiä per vaate. Ohjelmassa eräs brittinuorista arvioi kyseisen paidan maksavan kaupassa 10 puntaa eli reilut 10 euroa (11,5 € nykykurssilla). (Ks. tässä blogissa lenkkarin hinnan jakautuminen.)

Kuten toinen brittinuorista sanoi, räätälit eivät elä palkallaan, he vain pysyvät hengissä. Olen samaa mieltä. He viettävät päivät ja yöt tehtaassa maksaakseen esimerkiksi lastensa opiskelun. Se ei ole elämää. He uhrautuvat lastensa vuoksi.

Eräskin sarjan nuori brittimies julisti ensimmäisessä osassa, että hänestä köyhyys on itseaiheutettua. Mielen mahdollista muuttumista käsitellään ainakin kakkososassa. Katsokaa itse! Ohjelman jokainen osa on katsottavissa kuukauden päivät Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/video/711885. Ensimmäinen osa poistuu Areenasta 12.2.

Odotan myös toista vastaavaa sarjaa Verta, hikeä ja noutoruokaa. Valmistaudun jo etukäteen tulevaan. Sarjan jälkeen taidan ryhtyä kokkailemaan enemmän itse lähellä tuotetuista raaka-aineista.

Vartalokuvasta

2010-01-23T14:24:00.000+02:00

Eettiseen muotiin kuuluu brittiläisen Northumbrian yliopiston koulutuksessa ympäristön, työntekijöiden oikeuksien, eläinten oikeuksien ja muistaakseni tuotteen hävittämisen huomioiminen sekä vartalokuva – body image. Viimeinen yllätti minut. Kyseisen yliopiston eettisen muodin linja on uraa uurtava ja sen professorina toimii pitkän linjan ay-aktiivi Doug Miller.

Toisin sanoen suunnittelijan täytyy suunnitella vaate ns. tavalliselle vartalolle ja mahdollisesti hieman pyöreämmillekin.

Olen tässä suhteessa hieman pettynyt ns. eettisemmän muodin kauppoihin. Niiden nettisivuja selatessa vastaan tulee luonnonkauniita ja vähemmän meikattuja malleja kuin tavallisten kauppojen sivuilla, mutta vartalokuvana laihuus ja pituus ovat molemmissa samalla tavoin valttia.

Mainokset ja kuvat luovat ahtaita vartaloihanteita. Vielä pahempaa on kuitenkin se, jos kaupoista ei löydy omalle vartalolle sopivia vaatteita. Olen aikaisemminkin siteerannut Liisa Peura-Kapasen tutkimusta: Puolella suomalaisista on ajoittain vaikeuksia löytää sopivankokoisia vaatteita ja jalkineita. Viidenneksellä on vaikeuksia säännöllisesti. Tulokset koskivat samalla tavoin kaikkia ikäryhmiä.

On masentavaa joutua asioimaan erikokoisten erikoismyymälöissä. Luulisi markkinataloudessa tässä olevan sen verran markkinarakoa, että laajemmat kokotaulukot kannattaisivat tavallisissakin vaatekaupoissa. Samaa voi sanoa eettisemmän muodin markkinaraoista. Jos Dougin oppilaat ryhtyvät tekemään eettisempiä vaatteita myös vartalokuva huomioiden, sehän on enemmän kuin hienoa! Tällaista lisää. Mullistetaan samalla koko tapa tehdä kauppaa!

Kummallista kyllä, usein kuulee sanottavan, että ”pitäisi mahtua näihin housuihin”. Valmisvaatekauppa on mennyt niin pitkälle, että vartalon on monien puheessa sopeuduttava vaatteisiin eikä vaatteen vartaloon. Toisin oli luultavasti silloin ei-niin-kauan-sitten, kun vaatteet tehtiin itse tai teetettiin. Sata vuotta sitten ei ollut valmisvaatteita, vaan ostettiin kangas ja tarvikkeet.

Kuvien voimaa ihmisten ajatteluun voi sitten vain ihmetellä.

Mainosten voimasta

2010-01-17T19:23:00.000+02:00

Ihmetelläänpä hetki kuvien voimaa.

Joskus on hyödyllistä avata itselleen selkeillä lauseilla, mitä joku mainos tai sarja viestittää. Olen ystävälleni kiitollinen toteamuksesta: Onnellisella perheellä ja pesuaineella ei ole oikeasti mitään tekemistä keskenään. Jotenkin se tuppaa välillä unohtumaan.

Mietitään vaikka sinkkuelämää-sarjaa: Voisi hieman kaunistellen sanoa, että sarjassa läheisyyden kaipuu linkitetään törsäävään kulutuskulttuuriin. Vapaa seksi ja kuluttaminen ikään kuin tulevat osaksi toisiaan ja ihmisten ajattelussa tapahtuu niiden samaistaminen samaan ilmiöön: moderniin nuoreen kaupunkilaiseen naiseen.

Sarja on tehnyt vanhapiioista meneviä sinkkuja, mikä on hyvä asia, mutta kaikki se kaupallisuus on mielestäni pahasta. Samalla miehiä käsitellään sarjassa kuin vaatteita.

Katsotaanpa, mitä sinkkuelämää on syönyt. Irrotetaan osaset hetkeksi toisistaan. Läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu on meissä sisäänrakennettuna ja se muodostaa ikään kuin ehtymättömän tarvevaraston. Niitä on hyvä hyödyntää. Sarjassa luodaan seuraavia aika monimutkaisiakin kytköksiä, joiden jokainen osa oli periaatteessa ennen itsenäinen:

Hyväksytyksi tuleminen -> normien mukainen hyvältä näyttäminen -> ostaminen

Läheisyyden kaipuu -> seksi -> sinkkuus, ei vakituinen parisuhde

-> hellyys, läheisyys -> seksi -> sinkkuus

-> ystävyys -> sinkkuus

Sinkkuus = menestys, varallisuus -> ostaminen, ei säästäminen

= vapaus -> itselle ostaminen, ei esimerkiksi matkustelu

= ystävyys, ystävätkin sinkkuja -> ulkonäköön panostaminen yhteenkuuluvaisuuden vuoksi -> ostaminen

= paljon seksikumppaneita -> ulkonäköön panostaminen -> ostaminen

Näyttämö: Kaupungin esikuva, ”äärikaupunkilainen” New York -> erottautuminen -> ostaminen

Vertailun vuoksi: vanhapiika = yksinäinen, vähän seksikumppaneita, vähän vapaita ystäviä, menestystä ja varallisuutta ei kytketty häneen, eikä myöskään erityisemmin vapautta, vaikka hän saattoi olla hyvinkin vapaa.

Hyväksytyksi tulemisen tarvetta on helppo hyödyntää, mutta sarjassa mukaan vedetään myös läheisyyden kaipuu, seksi ja ystävyyskin. Seksiä olisi tosin voinut kuvata hyvin paljon kauniimminkin, kuin sarjassa tehdään. Hellyys ja läheisyys jätetään jostakin syystä ulkopuolelle, vaikka se olisi ollut yksi suoraan ja ehkä vielä koukuttavammin hyödynnettävä kanava. Joka tapauksessa sarja viestittää, että kun panostat tällä tavoin ulkonäköösi, ts. ostat näitä brändejä, seksielämäsi ja ystävyyssuhteesi saavat uutta draivia.

Sivutuotteena läheisyydestä tulee seksiä, seksistä tulee suorittamista ja ihmissuhteista materialistisia. Eräässä jaksossa Carrie todellakin sanoo sovittavansa uutta miestä päälleen kuin vaatetta.

Mielikuvat jylläävät voimakkaina. Todellisuudessa varmaankin vain harvoilla on niin monta kumppania kuin sarjassa, ja todellisuudessa vain harva kuluttaa niin kuin naiset sarjassa kuluttavat. Syntyy pettymyksiä, kun sarjan ja mainosten (alitajuntaan) luomat ajattelumallit eivät toteudukaan.

Frendit-sarja on maailman katsotuimpia. Onneksi äärikaupallisuutta ei ole tajuttu yhdistää siihen, nuorten miesten ja naisten väliseen ystävyyteen, vaan se on tehty groteskilla tavalla sinkkuelämää-sarjassa. Ei sen puoleen, sinkkuelämää on jo nyt tarpeeksi koukuttava. Sarjan nimen suomentajalle muuten pisteet: sinkkuus on todellakin sarjan taustalla ydinkäsite, sex and the city on vähemmän osuva.

Olemme niin täynnä mainosten samaistuksia, että ylilyöntien vaaraa ei enää ole. Pahimmat ylilyönnit tulkitaan mainosten maailmaa ironisoiviksi vastaanottajasta riippuen.

Helsingistä tehdään Reilun kaupan pääkaupunkia

2010-01-10T12:52:00.001+02:00

Reilun kaupan järjestöt kampanjoivat parhaillaan Helsingistä Reilun kaupan pääkaupunkia. Reilun kaupan kaupunki on arvonimi, jota myöntää Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Arvonimen saadakseen kaupungin on käytettävä Reilun kaupan tuotteita ja sitouduttava jatkuvan parantamisen periaatteeseen. Kriteerit täyttyvät jo, vain poliittinen päätös puuttuu.

Homma etenee kaupungin rattaissa tuskastuttavan hitaasti. Asiaa on käsitelty valtuustossa pari kertaa ja nyt aloite on virkamiesten käsissä. Aloite on juuttunut jonkin paikalleen jumahtaneen strategiatyön jalkoihin.

Reilu kauppa on eettisen kaupankäynnin äiti. Huolestuttavinta eettisen kaupan saralla ovat erilaiset sekoittavat merkit ja sertifikaatit, joita alkaa olla maailmalla pilvin pimein. Kuluttajien on lähes mahdotonta olla perillä kaikista sertifikaateista. Reilun kaupan tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi, joten muiden reilujen sertifikaattien tulo on hyvä asia, mutta ongelmana on se, että muissa sertifikaateissa ei yleensä makseta tuottajalle lisähintaa.

EU-parlamentti on antanut tukensa reilulle kaupalle laatimalla päätöslauselman aiheesta. Lauselmaan sisältyy reilun kaupan määritelmä, jonka avulla oikeasti eettiset sertifikaatit voidaan erottaa löysemmistä. Mietintö ottaa huomioon sekä Reilun kaupan merkkijärjestelmän (tuotteet, joita saa myös tavallisista kaupoista) että Maailmankauppojen käytännöt (reilun kaupan erikoismyymälät).

Asukasta kohden lasketuissa myynneissä suomalaiset olivat maailman kolmanneksi innokkaimpia Reilun kaupan tuotteiden kuluttajia. Reilun kaupan edistämisyhdistys ry.

Reilun kaupan banaanien ja ananasten markkinaosuudet ovat Suomessa vajaa 20 prosenttia. Reilun kaupan edistämisyhdistys ry.

Nyt vain julkinen valta pitäisi herättää tähän asiaan.

Reilun kaupan merkillä varustettuja tuotteita on jo yli 1400. Kahvejakin on parisataa erilaista. Pitkään aikaan ei ole voinut sanoa, että Reilun kaupan kahvi on pahaa. Ja kaikki kahvihan tulee edelleenkin kehitysmaista.

Reilun kaupan puuvilla

2010-01-02T19:53:00.002+02:00

Reilusta kaupasta en ole vielä kirjoittanutkaan. Olen ollut reilun kaupan aktiivi yli kymmenen vuotta.

Reilun kaupan puuvillasta valmistettuja vaatteita ja tekstiilejä on saatavilla Suomessakin useita erilaisia. Vasta puuvilla on sertifioitu. Toistaiseksi ompelua ja muuta valmistusta ei ole voitu sertifioida, koska Reilu kauppa on lähtöisin maataloustuotteista, ja tehdasvalmistukselle tehdään parhaillaan kriteerejä yhdessä järjestöjohtoisten vastuualoitteiden kanssa (Ks. järjestöjohtoiset aloitteet kirjoituksessa Tehtaiden tarkastukset). Järjestöjohtoiset aloitteet ja kansainvälinen vaatteiden eettisyyden Clean Clothes -kampanja kouluttavat FLO-CERT:in tarkastajat tehdasauditointien ihmemaailmaan.

Luonnosta tehdaskriteereiksi saa parhaillaan kommentoida täällä. Ensimmäiset Reilun kaupan kodintekstiilit ovat tulossa Yhdysvalloissa kauppoihin jo keväällä, mutta kyseessä on vasta pelkästään pilotti, tekstiilien kriteereitä ei ole vielä päätetty tehdä.

Reilun kaupan kattojärjestön Fairtrade Labelling Organizations Internationalin FLO:n mukaan puuvillan hinta on laskenut useita vuosikymmeniä peräkkäin. Hintaa laskevat keinokuitujen käytön lisääntyminen sekä EU:n, Kiinan ja Yhdysvaltain puuvillan viljelylle maksamat tuet. (Ks. kirjoitukseni Puuvillakauppa).

Puuvillan sertifiointi aloitettiin vuonna 2004, koska viljelijöiden oloja haluttiin parantaa, vaikka koko tuotantoketjua ei vielä voitukaan sertifioida. Toistaiseksi tehtaat pitää vain ilmoittaa FLO:lle.

Reilun kaupan järjestelmä on mielestäni hieno. Se ei tarvitse julkiselta vallata muuta tukea kuin luvan olemassaololleen. Jotkut tahot ovat valitettavasti yrittäneet ja yrittävät saada kielletyksi kaikki vapaaehtoiset tuotemerkinnät, kuten energiansäästömerkit, Reilun kaupan ja luomumerkit, toistaiseksi siinä kuitenkaan onnistumatta.

Koko Reilun kaupan järjestelmä perustuu vapaaehtoisuuteen ja se toimii lähes millaisessa talousjärjestelmässä tahansa. Se antaa kuluttajille vaihtoehtoja sekä kyseenalaistaa tavanomaisen kaupankäynnin positiivisella esimerkillään. Kätevä merkki kertoo kuluttajalle jo kaupassa, että tuotanto on luotettavasti valvottua pellolle saakka.

Jos tehdastyö saadaan FLO-CERT:in työn piiriin, voimme vain arvailla, mitä tuotteita sertifioidaan tulevaisuudessa. Lelut, kengät, huonekalut, kännykät... Mahdollisuuksia on paljon. Valmistusmateriaali kuitenkin määrää, kuuluuko tuote merkkijärjestelmään vai ei. Mm. puulle ja kullalle ollaan jo tekemässä kriteereitä.

Edit 9.2.2010:

Olin ymmärtänyt lähteistä väärin, että Reilun kaupan tekstiileille oltaisiin luomassa kriteerejä. Tällaista päätöstä ei ole tehty, vaan kyseessä on ainoastaan pilottihanke Yhdysvalloissa. Kiitän Reilun kaupan edistämisyhdistyksen toiminnanjohtajaa Pirjo Virtaintorppaa korjauksesta.

Edistystä Ruotsin julkisissa hankinnoissa

2009-12-21T13:00:00.001+02:00

Joulun kunniaksi hyviä uutisia Ruotsista.

Ainakin kaksi kolmesta ruotsalaisesta lääneistä (landsting) asettaa eettisiä ehtoja ostoissaan. Parannus on suuri, toteaa vaatteiden eettisyyttä ajavan Clean Clothes -kampanjan Ruotsin toimisto Rena Kläder sivuillaan.

Ruotsalaiset ovat laatineet nettiin hienon liikevaloväreillä toimivan kartan siitä, missä mennään. Punaista on enää harvassa, lähinnä pohjoisessa. Punainen tarkoittaa, että lääni ei aseta mitään eettisiä ehtoja tai se ei vastannut kyselyyn. Keltainen merkitsee eettisten ehtojen asettamista ja vihreä tarkoittaa, että lääni myös valvoo ehtojensa toteutumista.

Vähintään 14 lääniä 21:stä asettaa eettisiä ehtoja tietyissä tuoteryhmissä, kun vuonna 2006 vastaava luku oli nolla. Hankintayksiköt ovat laatineet omia yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja yhteistyössä toisten läänien yksiköiden kanssa. Tällä hetkellä vain neljä lääniä 21:stä ei aseta ehtoja, loput kolme saivat punaisen värin, koska ne eivät vastanneet kyselyyn.

Eettiset (ILOn periaatteiden mukaiset) ehdot koskevat kuitenkin vasta tiettyjä yhteiskuntavastuun riskituoteryhmiä. Näitä tuoteryhmiä ei ilmoitettu selvityksessä, mutta Rena Kläder ilmoittaa esimerkiksi palkkoihin, työaikoihin ja työturvallisuuteen liittyviä ongelmia olleen erityisesti huonekalujen, tietokoneiden, elintarvikkeiden, tekstiilien, työvaatteiden ja rakennusmateriaalien valmistuksessa. Ruotsissa ovat olleet esillä järjestöjen paljastavien raporttien muodossa lisäksi ainakin jalkineet, urheiluvälineet, sairaalatarvikkeet (kirurgiset instrumentit ja sairaalatekstiilit) sekä leikkokukat. Myös muissa tuoteryhmissä on eettisiä ongelmia.

Rena Kläder ja kumppanijärjestö Fair Trade Center vaativat kunnollisen palkkatason asettamista ja suosittelevat ehtoja asettamattomille hankintayksiköille yhteistyötä muiden kuntien ja läänien kanssa toimintaohjeistojen luomiseksi.

Edistys on ollut järjestöjen ja kuntalobbareiden ahkeran työn tulos. Nyt alkaa hankintaehtojen toteutumisen kontrolloiminen, toteavat järjestöt.

Suomessa lähtötilanne oli sama: Yksikään julkinen hankintayksikkö ei asettanut eettisiä ehtoja missään tuoteryhmissä vuonna 2006 (FinnWatch yleiskuva 2006 pdf). Sen jälkeen tehdyissä rakennusmateriaalien selvityksissä ilmeni, että tahtoa olisi hankintayksiköissä jonkin verran, mutta keinoista oli epäselvyyttä (FinnWatch katukivet 2008 pdf ja kaivon kansistot 2009 pdf).

Kunnanvaltuustosta tai hankintayksiköstä voisi aloittaa luomalla yleiset hankinnan eettiset periaatteet. Tuoteryhmäkohtaisessa ohjeiston käytännön toteuttamisessa eri kuntien hankintaorganisaatioiden välinen yhteistyö on välttämätöntä ehkä Suomen rajojen ylikin.

Liikennevalokarttaa on ihailtu Suomessa järjestötyöntekijöiden keskuudessa. Milloinkahan meille saadaan samanlainen?

Elämiseen riittävä palkka, osa 2

2009-12-16T20:10:00.005+02:00

Kehitysmaissa palkat ovat pienempiä, mutta eläminen on myös halvempaa kuin meillä. Kuinka pieniä palkat oikein ovat?

Esimerkki Australian Oxfam-järjestön urheiluraportista vuodelta 2006 (pdf, HTML Googlessa s. 16):

Indonesialaiset urheiluvaatetusteollisuuden työntekijät tienasivat 800 000 rupiaa (75,29 euroa) kuussa tai 5 000 rupiaa (47 eurosenttiä) tunnissa vuonna 2006. He saivat myös pientä korvausta lounasta ja työmatkoja varten.

Naimattoman työntekijän täytyi työskennellä 6 tuntia kuukausittaisen juomavetensä, 4,5 tuntia riisinsä ja 40 tuntia kuukauden majoituksena eteen. Kuukauden kananlihojen vuoksi piti työskennellä 3,75 tuntia, 2 tuntia kananmunia varten ja 18,5 tuntia kuukauden vihanneksien saamiseksi ruokapöytään. Sokeri, tee, ja maito maksoivat 2,8 tunnin työpanoksen verran. Näistä tulee yhteensä 77,55 työtuntia. Suomessa normaali työaika on 38,25 tuntia viikossa.

Oxfamin tutkijat kysyivät työntekijöiltä, mitä he ostaisivat, jos saisivat enemmän palkkaa. Vastaus oli parempilaatuista ruokaa ja lihaa kanan sijasta, kahvia teen sijasta. Naiset ostaisivat 24 eurosenttiä pullolta maksavaa yrttijuomaa kuukautisten ajaksi.

Laskelmissa on huomattava, että kuukausittainen palkka oli 75,30 euroa. Se tekee 2,51 euroa päivässä (laskettu 30 päivälle, koska joka päivä täytyy syödä). YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on 1,25 US dollaria päivässä. Toinen köyhyysraja on kaksi dollaria.

On palkkoja, jotka ovat jopa alle tuon haamurajan, 1,25 dollaria päivässä. Ks. esim. kirjoitukseni Elämiseen riittävä palkka tässä blogissa. Intialaiset erittäin raskasta valimotyötä tekevät miehet ”ansaitsivat” puoli US dollaria päivässä. Working poor, sanoakseni. Tämän vuoksi on lapsityövoimaa. Aikuiset eivät pysty elättämään lapsiaan.

Kehitysavusta

2009-12-10T21:00:00.005+02:00

Jussi Halla-Aho ja kumppanit kirjoittavat kehitysavusta kriittisesti. Tässä nimimerkki Embon tekstiä Hommafoorumilta:

Kuitenkin nimenomaan kehitysavun pienentäminen suhdanteiden mukaan olisi erinomainen toimenpide. Kehitysapu on meiltä kaikilta pois, lukuunottamatta niitä, jotka kehitysaputoimiin osallistuvat. Itse epäilen, että kehitysyhteistyössä jos missä pääsee rikastumaan oikein kunnolla: palkka juoksee ja rahaa ei voi kuluttaa, kun kehitysmaassa asuu ja valtio tai järjestö maksaa todnäk lähes kaiken, asumista myöten.

Niin, YK:n hommissa on hyvät palkat. Mutta nyt ei mennä siihen.

Intressien pitäisi olla kehitysmaiden auttamisessa. Luulisi hommafoorumin tyyppienkin ymmärtävän, että maahanmuuton syyt ovat huonommissa oloissa kuin meillä täällä. Siksi en ymmärrä heidän kehitysavun vastaisuuttaan, mutta kritiikissä piilee pieni totuuden siemen.

Haluan kiinnittää huomion tuohon Embon edelliseen lauseeseen siitä, että kehitysapu olisi kaikilta pois, paitsi niiltä, jotka kehitysyhteistyöhön osallistuvat. Kehitysyhteistyössä on nimittäin oma lehmä ojassa. Se hyödyttää mielestäni liikaa kotimaisia yrityksiä. Ministeri Väyrynen kehityspoliittisesta ohjelmasta Ulkoministeriön tiedoteessa 18.10.2007:

Elinkeinoelämän intressit eivät paina ohjelmassa, mutta ohjelma avaa suomalaisille yrityksille yhteistyömahdollisuuksia suunnittelussa, koulutuksessa ja ohjauksessa. Ohjelman tarkoituksena ei ole edistää suomalaisten taloudellisia etuja, vaan hyödyntää Suomen omia vahvuuksia ja tietotaitoa. Ei kuitenkaan voi olla haitaksi, jos suomalaiset osallistuvat kehitysyhteistyöhön omilla vahvuusalueillaan. Suomalaisella elinkeinoelämällä on paljon annettavaa ympäristöasioissa.

Tämän lisäksi kehitysapuun lasketaan tai ollaan laskemassa sellaisia kuluja kuin pakolaiskulut, rauhanturvaaminen ja yritysten riskirahoitus kehitysmaihin (mm. vientiluotot) (Kepa, Terhi Ylikosken haastattelu).

EU:n kehitysavulla on samoja vikoja kuin Suomen. Köyhyyden vastaisten järjestöjen yhteistyöverkosto Alliance2015 raportissa sanotaan:

Alle puolet Euroopan komission hyväksymästä kehitysavusta kohdistuu köyhyyden vähentämiseen.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen samainen Alliance2015:

Terveydenhuolto ja koulutus uhkaavat jäädä avunantajamaiden yritysten etujen varjoon, kansalaisjärjestöjen tuore raportti soimaa.

Monesti kuulee sanottavan, että siirtolaisten edelliseen kotimaahansa lähettämät rahat ylittävät maailman kehitysavun määrän joidenkin arvioiden mukaan jopa nelinkertaisesti. Se on tärkeä pointti, mutta toissijaista. Nykyinen talousjärjestelmä on luotu kehitysmaista pumppaamisen pohjalle ja sitä jatketaan. Talousjärjestelmän ja esimerkiksi uusien kauppapoliittisten sopimusten rahamääräisiä vaikutuksia on vaikeaa ellei mahdotonta arvioida. (Ks. kirjoitukseni EPA:t ja Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta tässä blogissa.) Sen vuoksi laskelmia ei ole ainkaan suuressa julkisuudessa.

Kauppapolitiikasta ne köyhyyden ja maahanmuuton syyt ja ratkaisut löytyvät. Tarkoitan sitä, että moni on joutunut lähtemään pakon edessä.

Ruotsalaiset kohut

2009-12-10T18:44:00.000+02:00

- Uzbekistanista uutisoitiin, että koululaiset uurastavat pakkotyössä koulunkäynnin sijaan satoaikana puuvillapelloilla. Ks. esim. Aftonbladet.
- EU:ssa käytännössä kiellettyä ympäristömyrkkyä, nonyylifenolia, löytyi Ruotsissa vesistöissä ja sitten tutkittiin lastenhaalareita, joista jokaisesta löytyi kyseistä ainetta. Ainetta joutuu vesistöihin pyykinpesun kautta. Ks. esim. Kaleva.
- Untuvan revintää elävistä linnuista ilmeni Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa. Käytäntö on EU:ssa kielletty. Ks. esim. mtv3.
- Farkuista löydettiin samaa myrkyllistä homeenestoainetta dimetyylifumaraattia kuin Kiinassa valmistetuista nojatuoleista aikoinaan. Ks. esim. Uusi Suomi.

Lapsi- ja pakkotyö, ympäristömyrkky, eläinten kaltoin kohtelu, myrkky. Mikä näitä yhdistää paitsi, että ne edustavat monipuolisesti vaatteiden eettisyyteen liittyviä epäkohtia?

Kohut ovat kaikissa tapauksissa nousseet Ruotsissa. Kaikissa tapauksissa tuotteita on myynnissä Suomessa aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsissa. Meillä ei vain voi sanoa olleen kohua. Mistähän se mahtaa johtua?

Mediaa ei ehkä ole syyttäminen. Ruotsissa nousseista kohuista on uutisoitu meilläkin. Ei ole median vika, jos aihe ei lyö läpi.

Kuluttajat ovat vähemmän aktiivisia kuin Ruotsissa. Kallistuisin tämän kannalle. Yritykset ovat ilmoittaneet selvityksissämme, että kyselyjä näistä asioista on tullut vain muutamia.

Mistä kuluttajien vähäisempi aktiivisuus sitten mahtaa johtua? Mielenkiintoinen sosiologinen kysymys, johon minulla ei valitettavasti ole vastausta.

Tulee mieleen Hesarin mielipidesivulla vastikään käyty keskustelu toljottamisesta eli siitä, että ohikulkijat eivät pysähdy auttamaan.

Suomalainen kuluttaja vaikuttaa olevan sellainen, joka maksaa vaatteista EU:n korkeinta hintaa, mutta ei halua nostaa älämölöä tuotteiden taustasta. En uskalla väittää, että hän olisi niin naiivi, että luulisi ostavansa Suomessa valmistettua ja maksaa siksi korkeampaa hintaa, eikä sen vuoksi myöskään epäile tuotteen valmistuksessa olevan ongelmia. Tämä siitäkin huolimatta, että reilun kaupan tuotteet ovat leimautuneet joidenkin keskuudessa kehitysmaatuotteiksi.
- Onko tämä sitä kehitysmaakahvia?
- Kyllä, kaikki kahvi tulee OECD:n ulkopuolisista eli kehitysmaista.
- Minä juon vain Juhla Mokkaa. Näin kerran kuvasta, kuinka siellä kehitysmaissa kuivatettiin teetä lakanan päällä pihamaalla.
- Reilun kaupan tuotteiden tuotanto on valvottua, toisin kuin ns. tavanomaisten tuotteiden. Esimerkiksi tavanomainen kahvi ostetaan pörssistä, eikä sen alkuperää voi tietää.
- Juhla Mokkaa sen olla pitää.

Ensiksi täytyisi myöntää, että nykyisessä ”globaalissa” taloudessa tuotteet vain tulevat maista, joissa lainsäädäntö on löysempi tai lakeja ei valvota. Sitä on turha kauhistella tai sulkea siltä silmiään. Lapsi- ja pakkotyöllä kerättyä puuvillaa, dimetyylifumaraattia, nonyylifenolia ja elävistä linnuista revittyjä höyheniä sisältäviä tuotteita on myynnissä meilläkin.

Kohut ja kyselyt olisivat sananmukaisesti terveellisiä.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repun ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Miten muoti syntyy?

2009-12-05T21:45:00.005+02:00

Muodin syntyminen on mielenkiintoinen kysymys, jota olen yrittänyt ruotia useammassa esseessä opiskeluaikoinani pääsemättä kuitenkaan lopulliseen ratkaisuun. Tähän asti olen päässyt:

Muoti on kuin aalto (filosofi Simmelin mukaan). Ensin ovat heikot signaalit, sitten ne vahvistuvat ja lopulta uusi aalto pyyhkii kaiken uusiksi. Minua kiinnostaa tuo aallon alku, eli heikkojen signaalien vahvistuminen: On selvää, että uranuurtajia on, mutta he eivät ole mitään ilman seuraajiaan. Miksi muut lähtevät mukaan johonkin, ja johonkin toiseen eivät? Kun tähän yhdistetään vielä yritykset, sanoisin sitä melkoisen herkulliseksi sopaksi!

Muoti syntyy yhteisvaikutuksessa ihmisten kanssa, ei pelkästään suunnittelijan päässä. Suunnittelija katselee ympärilleen silmät ammollaan ja korvat höröllään ja yhdistelee sitten luovasti ideoitaan ja näkemäänsä. Yksi tähän liittyvä kiinnostava kysymys on, voiko luoda todella uutta, vai onko kaikki aina vanhan yhdistelemistä uudella tavalla.
Samalla tavoin kauppojen valikoimiin löytävät tuotteet niin suunnittelijan ideasta kuin suoraan katumuodista jonkun ihmisen päältä. Esimerkiksi Zaran, ehkäpä nopeimman trendiketjun, suunnittelijat ostavat ihmisten päältä vaatteita ja lähettävät ne Espanjaan. Olen myös kuullut, että hotellihuoneissa avataan saumat ja tehdään kaavat. Tietenkin huippusuunnittelijoiden muotinäytökset ovat näitä paikkoja, joissa vaatteita etsitään, mutta aivan yhtä hyvin esim. uutuuselokuvien puvustamot ja yleensä nuorison kokoontumispaikat! Mielenkiintoisesti ”korkea” ja ”matala” sekaisin. Kyse on kulttuurisesta, tyylillisestä pääomasta.
Sitten on vielä sellainen ilmiö, jossa jotkut vain päättävät, mikä on muotia, mutta ostamalla ihmiset antavat sille siunauksena. Tämä ei kuitenkaan päde väreihin. Kauden värit lyövät läpi samanlaisina joka liikkeessä, eikä kuluttajalla ole valinnanvaraa. Voisin jopa sanoa, että se pätee muotiin yleensäkin. Kaupoissa on yleensä sitä samaa, mutta sillä rajoituksella, että tyylillisesti vaatteet eivät ole täysin samanlaisia kuin toiset, samalla tavalla kuin värit ovat.
Värit määrittelee useiden artikkelien mukaan kahdesti vuodessa Pantone Color Institute 50 huippusuunnittelijan avulla. Instituutti valitsee kymmenen väriä suunnittelijoiden värien joukosta. Kuluttajapsykologia on instituutissa tärkeällä sijalla eli taas ne ympäröivät tavalliset ihmiset.

Väriä määritteleviä tahoja on useampi, mutta Pantone on ilmeisesti se must(a). Se myy väriraporttiaan 750 US dollarin hintaan. Ilmaiseksi yritys julkaisee vuoden värin, joka on tänä vuonna mimosankeltainen eli samppanjan ja appelsiinimehun väliltä. Se symboloi iloa, toivoa, optimismia ja muutosta Obaman voiton vuoksi. Eipä ole toisaalta tuota keltaista vielä Helsingin katukuvassa näkynyt. Pitäisikö olla ensimmäinen?

-----
Edit 25.1.2010

En vieläkään ole varma siitä, päättääkö Pantone todella kauden värit. Muotisuunnittelija-ystäväni kertoi, että on keskenään kilpailevia trenditoimistoja, jotka kaikki tekevät tulevien kausien värikarttoja, eikä yksi taho pysy auktoriteettina pitkään. Ehkä Pantone vain haluaa muotivärien markkinoille?

Miksi ei boikotteja?

2009-12-03T22:04:00.003+02:00

Eettisen kuluttamisen tutkijat eivät suosittele kuluttajille eivätkä yrityksille vaatteiden boikotointia. Miksi ei?

Vaatetusteollisuuden työntekijät ovat sanoneet kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan tutkijoille, että he eivät halua boikotointia. Itse asianosaisia on kuunneltava.

Jatkuva kova kilpailuttaminen ja tilausten liikkuminen ympäri maailmaa aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta työpaikoilla. Työn jatkuvuuden epävarmuudessa työolojen parantaminen ja ammattiyhdistysten perustaminen vaikeutuvat. Hyvää tahtovien kuluttajien ei haluta lisäävän yhtään tätä epävarmuutta.

Sama boikotointikielto koskee yrityksiä. Tilauksia ei saisi vetää tavarantoimittajalta pois ongelmia kohdatessa, vaan ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Tehtaat elävät usein kädestä suuhun ostajien puristuksessa. Vain brändiyritykset voivat auttaa. Ostokäytäntöjen muuttaminen on olennaista: toimitusaikojen ja hintojen on oltava inhimillisiä.

Clean Clothes -kampanja haluaa kuitenkin käyttää boikotit keinovalikoimassaan räikeimpiä ylilyöntejä varten asettaakseen painetta yrityksiin. Tällaiseen toimenpiteeseen ryhdytään kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Kampanjan toimintaperiaatteena on pyytää yrityksiä yhteistyöhön monta kertaa, ennen kuin mitään kampanjointia lanseerataan.

Clean Clothes -kampanjointiin voi osallistua suomestakin tosin englannin kielellä vaikkapa liittymällä meilivetoomuskampanjaan osoitteessa http://www.cleanclothes.org/component/content/article/625–join-the-ccc-urgent-action-network.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Tehtaiden tarkastukset

2009-11-27T18:14:00.003+02:00

Vaatetusalalla on paljon vastuualoitteita – enemmän kuin millään muulla alalla. Niitä on perustettu vähän joka mantereelle ja joka maalle omansa. Aloitteita on niin paljon, että uusia ei todellakaan tarvita, ja vanhatkin ovat alkaneet tehdä yhteistyötä.

Pääjako menee yritysjohtoisiin ja järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Järjestöjohtoisista käytetään englanniksi sanontaa multistakeholder initiative eli monitahoaloitteet.

Yritysjohtoisia aloitteita on esimerkiksi BSCI (Business Social Compliance Intiative) ja WRAP (Worldwide Responsibility Accredited Production). WRAP:iin pätee pitkälti sama kritiikki kuin BSCI:hin, josta olen kirjoittanut tähän blogiin oman tekstin.

Esimerkkejä yrityksistä ja valvonnasta

BSCI	Kesko, Stockmann, Inex, Intrade partners, Tuko Logistics, Nanso Group, Sultrade, Tokmanni, A & G Holmberg
SA8000	Vain tehtaille, Kesko suosittaa tavarantoimittajilleen
FLA	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. H&M, Nike, Adidas, Asics, Puma
FWF	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. Mexx, Filippa K
ETI	Ei suomalaisia jäseniä, mutta esim. Zaran emoyhtiö Inditex

FLA, Fair Labor Association, on yhdysvaltalainen aloite, jonka johtoon ei kuulu ay-liikettä, mutta kansalaisjärjestöjä kylläkin. Se tekee siitä huonomman kuin muut vastaavat aloitteet. Ay-liike ei halunnut lähetä aloitteeseen, jonka viikkotuntimäärä on 60 tuntia.

Fair Wear Foundation on alankomaalainen aloite, joka tarkastaa tehtaita, kuten edellä mainittu ja kaksi seuraavaakin.

Ethical Trading Initiative on brittiläistä alkuperää ja keskittynyt erityisesti tehdasoloja kehittävään tutkimustoimintaan.

Workers Rights Consortium on yhdysvaltalainen yliopistojen lisenssivalmistuksen eettisyyteen (gollegevaatteet) keskittynyt aloite. WRC:n järjestelmään ei kuulu yritysjäsenyys, vaan tehtaat tarkastetaan yhteistyössä korkeakoulujen kanssa.

Kaikki mainitut järjestöjohtoiset aloitteet eli SA8000, FLA, FWF, ETI ja WRC sekä Clean Clothes -kampanja toimivat yhteistyössä Jo-in -aloitteen puitteissa. Yhteistyötä kokeillaan käytännössä Turkissa.

SA8000-standari kuuluu myös järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Se on ollut esikuvana BSCI:lle ja BSCI:n jäsenten on mahdollista ottaa tavoitetasoksi SA8000-standardi. SA8000:n ongelmana on sertifiointien raskaus ja siitä johtuva sertifiointien pieni määrä. Clean Clothes -kampanja pitää SA8000:n tasoa hyvänä.

Entä sitten yritysten omat tarkastukset? Clean Clothes -kampanjan mielestä omat tarkastukset on yhdistettävä ulkopuolisen varmentajan (verfier) tarkastuksiin. Ulkopuolisille omat tarkastukset eivät kerro mitään. Varmentajia ovat järjestöjohtoiset aloitteet.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite

2009-11-27T18:11:00.002+02:00

Business Social Compliance Initiative, tuttavallisesti BSCI, on yksi varsinkin vaatealalla käytössä oleva vastuullisuusaloite. On olemassa paljon argumentteja sen puolesta ja sitä vastaan. Käynpä tässä vähän läpi niitä.

Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kriittinen aloitetta kohtaan, ja erityisesti jotkut yritykset pitävät BSCI:tä hyvänä.

Hyvää BSCI:ssä on kaikkien mielestä se, että se karsii yhteistyöllä tehtaiden tarkastusten päällekkäisyyttä. Tehtaissa ravaa nykyisin monia eri tarkastajia eri tilaajien laskuun. Siinä ei ole tietenkään mitään järkeä.

Joidenkin yritysten edustajien mielestä yritysten kuuluukin hoitaa vastuu omilla aloitteillaan. Clean Clothes -kampanja pitää parhaimpina aloitteita, joissa on mukana kansalaisjärjestöjä ja ay-liikettä. Kyseisillä tahoilla on BSCI:ssä marginaalisempi rooli kuin esim. Fair Wear Foundationissa tai Ethical Trading Intiaitivessa, joista lisää kirjoituksessani Tehtaiden tarkastukset.

Hyvää ja huonoa BSCI:ssä on vastaajasta riippuen se, että järjestelmän puitteissa voidaan ottaa tiukempi tai löysempi taso. Kritisoijien mielestä se on hämäävää. Kannattajien mielestä se on hyvä asia. Minusta on hyvä, että on joku tie SA8000-standardiin, joka on siis tuo tiukempi taso. Toivottavasti BSCI:n jäsenyritykset myös ottavat SA8000:n tavoitteeksi.

Hyvää BSCI:ssä on SA8000:een verrattuna se, että BSCI:n jäsenenä on paljon yrityksiä ja tarkastettujen tehtaiden määrä on suurempi kuin SA8000-tarkastettujen. Clean Clothes kampanja pitää SA8000-sertifikaattia tarvittavan tiukkana, mutta sertifioitujen tehtaiden määrä on todella vaatimaton kehitysmaissa. Kuvaavaa on se, että SA8000-sertifioinneista suuri osa on italialaisilla tehtailla.

Suomen Ammattiliittojen solidaarisuuskeskus oli mukana yritysten yhteiskuntavastuun pilottiprojektissa, jossa valittiin pilotoitavaksi BSCI-järjestelmä vietnamilaisilla tehtailla. Vietnamin työhallinnon viranomaiset eivät halunneet lähteä pilotoimaan SA8000:ta, koska se on heidän mielestään liian vaativa.

BSCI on Clean Clothes -kampanjan hampaissa erityisesti siitä syystä, että aloite on yritysten oma järjestelmä. Clean Clothes -kampanjan mukaan BSCI ei ole juuri sen parempi kuin yritysten omat tarkastukset, koska tarkastusten varmistus puuttuu. Varmistaminen tarkoittaa sitä, että mukana tarkastuksissa on ollut ulkopuolinen taho - ammattiyhdistysliikettä ja kansalaisjärjestöjä.

Suurimmat ongelmat ovat BSCI-tarkastetuilla tehtailla liittyneet palkkoihin ja työaikoihin. BSCI:n mukaan ensimmäisissä tarkastuksissa hyviä tehtaista oli 17 prosenttia, parannuksia tarvittiin 12 prosentilla ja ”non compliant” oli suurin osa, 71 prosenttia. Suurin osa tehtaista oli siis ensimmäisellä tarkastuksella ”ei-noudattava”. Vaikuttaa siltä, että useimmissa tapauksissa parannettavaa on, mutta läpipääseminen ei ole mahdotonta.

No niin. Otetaan vielä tuo ”non compliance” Compliance tarkoittaa ”suostuvainen, myöntyväinen, alistuva, noudattava” (SA8000-standardissa lukee conformances eli noudattaminen). Siinäkin on yksi kritiikki. Tehtaiden tarkastukset ovat nimittäin jälleen yksi tapa, jolla ostajat voivat käyttää valtaa tehtaisiin (olen gradussani todistanut tämä valta-aseman eron). Olisi tärkeää, että ostajat myöntäisivät vetävänsä mattoa oman vastuunsa alta samaan aikaan mahdottomilla ostokäytännöillään: vaatimalla aina vain halvempaa laadusta tinkimättä aina vain nopeammalla aikataululla.

Entä BSCI:n lopullinen tuomio? Huonointa minusta on ostokäytäntöjen vaikutuksen laiminlyömisen lisäksi se, että tehdas joutuu maksumieheksi. (Tämä pätee myös SA8000:een.) BSCI:ssä tarkastusmaksut ja tehtävät parannukset neuvotellaan tilaajan ja tuottajan välillä. Tilaajan suurempi valta-asema johtaa siihen, että tehdas on useimmiten se maksumies. Tarkastukset maksaa joskus tilaaja, mutta itse investoinnit - tilat, palkkojen nosto – vaativat rahaa.

Niin, ja se palkka. BSCI-järjestelmässä yritykset sitoutuvat maksamaan paikallista minimipalkkaa, mikä olisi tuplattava tai triplattava, jotta sillä elättäisi perheensä. Tavallisesta t-paidasta ompelija saa vain 50 eurosenttiä. Sadan euron lenkkariparista saman verran. Kovin suurista summista ei ole kysymys, mutta miten taata, että alihankkija todella siirtää rahat palkkoihin? Eettisen muodin professori Doug Miller on sitä mieltä, että omat tehtaat on paras vaihtoehto. Hän kertoi tilanteesta, jossa tilaaja halusi ompelijoille palkankorotuksen. Raha korvamerkittiin heille. Tehtaan johto ei kuitenkaan lupauksistaan huolimatta siirtänyt rahaa palkkoihin. Parasta siis olisi, että tehtaat olisivat omassa omistuksessa JA tehtaan johto omissa käsissä. Tässä on se suomalainen vaatetusalan yhteiskuntavastuun vahva puoli: suomalaiset yritykset omistavat ainakin toistaiseksi useammin tehtaita kuin ulkomaiset suuret yritykset.

Lähteet: BSCI:n vuosikertomus, Clean Clothes -kampanjan BSCI-selvitys.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet

2009-11-21T21:31:00.001+02:00

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet (HS; Eurostat, pdf). Muiden tuotteiden hinnoissa Suomi ei ”pääse” ensisijalle.

Mistä asia mahtaa johtua? Onhan Suomi kallis muutenkin, tutkituista tuoteryhmistä EU:n kolmanneksi kallein: HS : ”Myös elintarvikkeissa, ravintola- ja hotellipalveluissa sekä alkoholituotteissa Suomi yltää kolmen kalleimman EU-maan joukkoon.”

Niin, ruoka on meillä kallista, samoin asuminen, jota ei Eurostatin selvityksessä ollut mukana. Mutta että vaatteissa EU:n kallein maa?

Ostavatko suomalaiset kalliita merkkivaatteita? Epäilen vahvasti, että suomalaiset ostaisivat niitä sen enempää kuin vaikkapa italialaiset tai ruotsalaiset.

Johtuuko se arvonlisäverosta? Tanskassa ja Ruotsissa ALV on vaatteissa 25 prosenttia ja Puolassa sama kuin Suomessa, 22 prosenttia. Muissa EU-maissa se on alhaisempi kuin Suomessa. Joissakin EU-maissa on alennettu alv lasten ja vauvojen vaatteissa sekä esim. teetetyissä vaatteissa. (Euroopan komissio, pdf.) ALV ei siis ole se syy.

Historia? Hyvinkin mahdollista. Suomessa on ollut muihin EU-maihin verrattuna myöhään omaa vaatetusteollisuutta. Se romahti vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa erinäisistä syistä, mm. rajojen avaamisesta, idänkaupan kuihtumisesta ja lamasta johtuen. Suomessa ei ole pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta käytännössä enää tuota teollisuuden alaa, vaan myynnissä olevat vaatteet ovat ulkomaista valmistusta.

Nykyisin Kiinassa ja muissa kaukomaissa valmistuttamisen halvasta hinnasta kertoo mm. se, että teollisuusneuvoksen Nanson Pertti Lahervuoren mukaan suuri osa alan liikevaihdosta tulee kotimaasta. (Ks. tässä blogissa kuva lenkkarin hinnan jakautumisesta. Myös t-paidan ompelija saa sen 50 senttiä per paita.)

Välikädet ottavat siis välistä. Valmistuttaminen on halpaa, mutta myydään kalliilla. Varmaankin hinnat ovat laskeneet hissukseen tuolta 90-lukua edeltäneeltä tasolta, eivätkä ne ole vieläkään samalla tasolla kuin muualla EU:ssa. Miksi niitä laskemaan, jos ihmiset ostavat?

H&M toi hintakilpailun Suomeen. Jossakin vaiheessa oli viime vuosina huhu, että H&M nostaisi hintoja. Huhu jäi ilmeisesti pelkäksi huhuksi ja yrityksessä pohdinnan asteelle.

***

Ekologisuudella ja kotimaisuudella on erään lehtiartikkelin mukaan kasvava yhteys. ”Kertakäyttökulttuuri on väistymässä ja se pelaa suomalaisen alan pussiin”, Satu Mehtälä, Tekstiili- ja vaatetusteollisuus ry Finatexin toimitusjohtaja, sanoo. Toivon, että tuo realisoituu, ja saisimme lisää ekologisten vaatteiden valikoimaa!

Kotimaisesta työstä ja ekologisuudesta voisin vähän maksaakin, mutta miten varmentua, että tuote on todella kotimaassa tehty? Avainlippumerkinkin saa, kun kotimaisuusaste on tuotteen omakustannehinnasta vähintään 50 prosenttia. Mukaan lasketaan myös pakkaustarvikkeet, markkinointikustannukset ja rahoitus!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Kuluttaminen oikeutena

2009-11-13T15:47:00.003+02:00

Tutkimukset osoittavat, että kun yksilön vuositulot ylittävät 10 000 dollaria, hän ryhtyy siirtymään kulutuksessaan entistä enemmän perustarpeiden tyydyttämisestä elämyksien ja onnellisuuden etsintään

sanoo kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija Päivi Timonen.

Minut yllätti se, että onnellisuuden etsintä alkaa noin alhaisella tulotasolla!

Opiskeluaikoinani eräs YK:n kehitysorganisaation UNDP:n kulutusaiheinen julkaisu yllätti myös, koska se otti lähtökohdaksi kuluttamisen oikeutena. Tarkemmin asiaa kehitysmaatutkimuksen seminaarissa mietittyäni kannatan ajatusta: Meillä on oikeus kuluttaa perustarpeiden tyydyttämiseksi. Kehitysmaiden työntekijöiden toimeentulossa on kyse samasta oikeudesta. Mielestäni alle kymppitonniin tuloilla saakin kuluttaa täysin vapaasti.

Jos kuluttaminen onkin oikeus, velvollisuus se ei mielestäni missään nimessä ole. Liiallinen kuluttaminen on tuhoisaa ja turhaa. Kunpa yli kymppitonnin tai sanotaanko yli kaksikymmentätuhatta tienaavat miettisivätkin kuluttamistaan tosissaan! Olisi hauskaa tietää, mitä kuluttajatutkimuskeskus on tästä mieltä. Elämyksien ja onnellisuuden etsintä kun ei välttämättä tarkoita eettisten arvojen sisällyttämistä kuluttamiseen. Itse asiassa paras eettisten arvojen sisällyttäminen on tuo kymppitonnin raja. Jos perustarpeet on tyydytetty kymppitonnilla, eikös sen jälkeen tuleva elämyksellinen kuluttaminen ole ”ylimääräistä”?

Ongelmana on perustarve. Perustarpeiden määrittelyt ovat hankalia, koska ne ovat suhteellisia. Meillä on paljon keinotekoisiksikin sanottuja tarpeita, kuten siistiltä näyttäminen, jonka vuoksi on käytävä silloin tällöin kampaajalla. Myös onnellisuus on perustarve!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteiden kohtalot

2009-11-05T16:20:00.001+02:00

Heikki Mattila, Tampereen teknillisen yliopiston professori, toteaa YLE:n uutisessa, että viisi prosenttia vaatteista saattaa jäädä myymättä. Siitä ilmeisesti suurin osa menee kaatopaikalle tai muuten hävitykseen.

Muotikaupan liiton toimitusjohtajan Yrjö Gorskin mukaan vaatteet heitetään pois siksi, että kaupat häpeävät myymättä jääneitä tuotteita.

Tästä näkee, että vaatteet ovat kaupoille liian halpoja, kun niitä kerran on varaa heittää pois.

Olen kuullut huhun, että tuotantomaissa laitetaan kontteihin täytteeksi roskiin meneviä vaatteita, jos kontti ei muuten tule täyteen. Tiedä sitten, onko huhu totta.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Aina ei pidä uskoa, mitä näkee

2009-10-29T22:16:00.001+02:00

Hassu sattumus opiskeluajoilta laadullisten menetelmien kurssiltani. Aineistonani oli netin keskusteluryhmä muodista ja tyyleistä. Yritin löytää ilmaisuja siitä, mikä on muodikasta ja tyylikästä, mutta kuva tuntui hyvin yksioikoiselta: keskustelu pyöri lähes pelkästään brändien ympärillä. Välillä joku uusi keskustelija kävi huudahtamassa, että miksi tämä on niin brändivoittoista, mutta he eivät kuitenkaan tuoneet keskusteluun varsinaisesti mitään uutta.

Kurssilla oli painotettu sitä, että analyysi on osattava lopettaa ajoissa. Niinpä palautin harjoitustyön, jossa totesin, että yllättävän brändivoittoista, ja jäin ihmettelemään asiaa.

Ystäväni, joka lukee Markkinointi&Mainonta -lehteä, vinkkasi minulle artikkelin, jonka nimi oli muistaakseni ”Teinien vonkaaminen vaatii oveluutta”. Artikkelissa kerrottiin, kuinka yritysten edustajat yrittävät saada keskustelupalstoilla (mukaan lukien juuri kyseinen palsta) oman brändinsä tuotteet halutuimmiksi. En lopultakaan tiedä, kuinka suuri osa teksteistä oli yritysten, kuinka suuri osa kuluttajien.

Aina ei pidä uskoa, mitä näkee.

Vaateyritysten paremmuuslistat

2009-10-21T16:51:00.001+03:00

Vaatteiden eettisyydestä tehdyt selvitykset hämmentävät. Tulokseksi saadaan eri tietoja riippuen siitä, mitä milloinkin on painotettu, ja painotukset todellakin vaihtelevat!

Eurooppalaiset kuluttajaorganisaatiot teettivät selvityksen, jossa yrityksen avoimuudella oli paljon painoa niin sosiaalista vastuuta koskevissa kuin ympäristövastuuta koskevissa kysymyksissäkin. Lisäksi tarkasteltiin vastuullisten tuotteiden valikoimaa. (Kuluttaja.fi)

Erittäin hyvää arvosanaa selvityksessä ei saanut mikään ketju. Hyvän arvosanan saivat H&M ja Mango, tyydyttävän Zara, Vero Moda, Seppälä ja Mexx. Välttävän sai ja KappAhl ja heikon Lindex, Benetton, Kookai ja Esprit.

Olen tehnyt FinnWatchille Vaatteita etelästä -selvityksen (pdf) suomalaisista vaatetusyrityksistä, joista edellä mainitussa selvityksessä oli vain Seppälä. Lindex on Vaatteita etelästä -selvityksen teon jälkeen siirtynyt suomalaiseen omistukseen. Selvitys oli ensimmäinen laatuaan kotimaisista vaatetusyrityksistä.

Vaatteita Etelästä -selvityksessä vertailtiin kotimaisia ulkomaisiin vaatetusyrityksiin, joita ovat H&M, Lindex, Bestseller (Vero Moda ja muita Bestsellerin merkkejä), KappAhl, Dressmann, Carlings ja Zara. Ulkomaisten osalta on käytetty lähteenä pääasiassa ruotsalaisen Fair Trade Centerin etikbarometern -palvelua.

Fair Trade Centerin kyselyssä selvitettiin sosiaalista vastuuta monipuolisesti toimintaohjeistojen ulkopuolelta, kuten tietääkö yritys, ovatko tehtaiden työntekijät järjestäytyneet ammatillisesti. Ohjeistojen valvonnan osalta ei sen sijaan eritelty, oliko valvonta yrityksen sisäistä vai ulkopuolisen suorittamaa. Se on minusta iso puute muuten hyvässä kyselyssä.

FTC:n selvityksessä ei rankattu yrityksiä järjestykseen, vaan ne ovat aakkosjärjestyksessä. Se onkin ehkä järkevää, koska tiedot olivat niin tiiviissä muodossa luettavissa. En kannata paremmuuslistoja.

Työntekijöiden palkat ja työajat ratkaisevat, sanoi FinnWatchin MakeITFair -projektin Päivi Pöyhönen. Olen samaa mieltä. Yrityksen avoimuus on erittäin tärkeää, mutta avoimuutta voi pitää tavallaan itsestään selvänä sitten, kun asiat ovat sillä tolalla, että niistä kehtaa kertoa.

Esimerkkinä työntekijöiden oikeuksiin keskittymisestä tuoreessa norjalaisessa Framtiden i våre hender -järjestön tutkimuksessa otettiin selvää pääasiassa 25:lle pohjoismaiselle ketjulle valmistavien tehdastyöntekijöiden palkoista. Yli minimipalkan kohti elämiseen riittävää palkka maksoi meillä tunnetummista ketjuista espanjalainen Zara. H&M oli tässä selvityksessä häntäpäässä.

Olen itse painottanut toisaalta riippumattomia tehtaiden valvontajärjestelyjä ja toisaalta eettisten ohjeistojen problematiikkaa ja ostokäytäntöjen merkitystä. Myös palkkoihin ja työaikoihin voisi keskittyä jatkossa entistä enemmän. Ongelmana on yleensä, että yrityksellä on hienot arvot ja vastuusysteemit, mutta osto-osasto määrää kuitenkin pelin hengen. Niin kauan, kun vaaditaan mahdottoman halpaa ja toisaalta laadukasta mahdottoman lyhyessä ajassa, vastuu ei voi olla kunnossa. Tämän olenkin jo maininnut aikaisemmissa teksteissäni.

Wikipohjainen eli vapaasti muokattavissa oleva eettisen kuluttamisen tietopankki löytyy tästä. Senkin tiedot ovat varsin erilaiset kuin edellä mainittujen selvitysten, vaikka kyseisiä selvityksiä käytetäänkin lähteenä. Justeerasin tietoja jonkin verran, mutta olen edelleen yritysten järjestyksistä eri mieltä kuin tietokanta. Ajattelin kuitenkin jättää tietokannan ennalleen, koska en halua, että oma mielipiteeni dominoi liikaa. Sitä paitsi järjestyslistat ovat huonoja, koska tilanteet muuttuvat, ja muutenkin vaakakupeissa on keskenään yhteismitattomia asioita, joiden painotus riippuu siitä, mitä arvostetaan. Esimerkiksi ilmastovaikutukset ovat osittain eri asia kuin muut ympäristövaikutukset.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Vaatteiden ostamisen kauheus ja kauneus

2009-10-16T20:33:00.000+03:00

Vaatteiden ostaminen on vaikeaa. Ensin on kysymys siitä, millaista vaatetta on etsimässä eli mihin tilanteeseen se sopii. Herää myös kysymys, kuinka muodikas tai peräti trendikäs vaatteen kuuluu olla eli minkä tyylinen se on. Edustaako se kenties klassisempaa linjaa, onko se huippumuotia vai leikitteleekö se kenties katumuodin kanssa?

Seuraavaksi tulee varmaankin hinta ja toisaalta laatu. Ostaako kalliimpi, mutta mitä jos laatu ei vastaakaan hintaa?

Sitten on vielä istuvuus ja koko. Vaikka löytäisi jonkun ihanan, se ei välttämättä istu. Sopivan kokoisen vaatteen ja jalkineiden löytäminen on säännöllisesti vaikeaa joka viidennelle suomalaiselle, yli puolelle ajoittain. Monesti kuulee sanottavan, että ”olisi mahduttava näihin housuihin”. Muistattehan, että vaatteiden on sopeuduttava kroppaan eikä päin vastoin!

Joillekin väri saattaa olla ratkaiseva tekijä. Joskus vain sopivan kiinnostavan värisiä ei ole myynnissä missään.

Kun tähän lisätään vielä valmistusmaa, ilmastovaikutukset, muut ympäristövaikutukset ja työntekijöiden oikeudet, ollaankin tekemisissä melkoisen matriisin kanssa.

Alkuperämerkinnät ovat vaatteissa vapaaehtoisia, eikä Made in -merkintä ei ole täysin luotettava. Niitä ei valvo mikään taho.

Taatusti reilusti tuotettuja ainakaan jokaiseen tyyliin sopivia vaatteita ei juuri ole. Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden valikoima on vielä melko pieni ja silloinkin vain puuvilla on sertifioitua. Toki myös vaatteen valmistuspaikka on täytynyt ilmoittaa, ja usein valmistus onkin Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden kohdalla kunnossa, varsinkin silloin, kun vaate on valmistettu kotimaassa. Muuta kuin puuvillan tuotantoa ei vain vielä valvota.

Myönnän siis, että vaatteiden ostaminen on sen verran hankalaa, että eettisyyskriteerit jäävät helposti pois. Sen vuoksi kannattaakin ostaa vain sopivaa, laadukasta ja kestävää ja antaa toiveita kaupalle. Ympäristökin kiittää ja toivottavasti valikoimaa tulee lisää.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Mauno Koivisto ja suomen kielen kiemura

2009-10-11T21:13:00.002+03:00

Pakko avautua nyt tästäkin aiheesta, vaikka tämä menee vähän sivuun muusta aihepiiristä: yksi suomen kielen väärinkäytös.

Isääni ärsyttää, ja hän on tartuttanut ärsytyksen minuun, sanonta ”erinomaisen _____”. Erinomainen tarkoittaa erittäin hyvää. Ei voi sanoa erinomaisen ruttuinen, vaan sanonta kuuluu erittäin ruttuinen. Isäni mielestä Mauno Koivisto aloitti tämän. Ajattelin, että en tiedä siitä, mutta se näyttää olevan totta!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus:

Mauno Koiviston kielen piirteitä on erinomainen-sanan käyttö ilmausta vahvistamassa. Hänelle jokin on erinomaisen tärkeää tai erinomaisen vaikeaa. Tällainen käyttö paljastaa Koiviston lounaissuomalaisuuden. Sana erinomainen vastaamassa sanoja tavaton, mahdoton, suunnaton on nimittäin juuri lounais- ja satakuntalaismurteille tyypillistä, vaikka sitä toki muuallakin kuulee.

Mauno Koivisto aloitti sen! Hän on tuonut sanan käytön lounaismurteista yleiskieleen. Sehän on hienoa. Saada ”oma” sana. Mikä vaikutusvalta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kaiken sallivaa kanta tulee hyvin esille näytteessä. Niin, suomen kielen ekspertit sallivat nimenomaan kaiken, vaikka heistä tulee sitten äikän maikkoja. Mahtaa siinäkin olla turhauttava kohtalo! Haluaisi sallia kaiken, mutta pitää olla kielipoliisi.

Elämiseen riittävä palkka

2009-10-09T13:12:00.002+03:00

Kansainvälinen Clean Clothes Campaign on lanseerannut tämän viikon elämiseen riittävän palkan viikoksi (living wage). Kuvissa on köyhyyttä: hyvin ahtaita huoneita, joissa asuu useampi ihminen, täyteen ahdettuja sänkyjä ja ruuanlaittoa lattialla. Uskon lähteisiin eli siihen, että kuvissa esiintyvät ihmiset oikeasti työskentelevät vaatetusteollisuudessa.

Elämiseen riittävään palkkaan kuuluu meille itsestään selviä perusoikeuksia: riittävästi ruokaa ja vettä, kunnollinen asunto ja vaatetus, lasten hoito, terveydenhoitopalvelut ja matkaliput. Joissakin määritelmissä on lisäksi se, että palkasta pitää jäädä vähän säästöön. Palkalla pitäisi siis elää tavallisen kokoisen perheen. Näin ei ole – vaatetustyöntekijöiden palkat pitäisi kolminkertaistaa, ennen kuin voidaan puhua elämiseen riittävästä palkasta, eikä silläkään kovin isoja perheitä elätetä.

On hyvä muistaa, että YK:n määritelmän mukaan äärimmäisen köyhyyden raja on yksi Yhdysvaltain dollari päivässä. Monet kehitysmaissa työskentelevät, esim. äärimmäisen raskaissa olosuhteissa kaivonkansistoja valavat miehet saavat vain puolet tästä ja erään suomalaisen yrittäjän mielestä se on tarpeeksi! (FinnWatch 2009, s. 23 Oletan tässä, että hän on tosissaan. YK murahtelee.) Niillä palkoilla ei perhettä elätetä. Valurit vielä käytännössä kulutetaan raskaalla työllä loppuun, eikä kukaan jaksa valimotyötä paahtavassa kuumuudessa enempää kuin muutaman kuukauden. Esimerkkini on toivottavasti räikeämmästä päästä.

Kuvan perheestä herää kysymys, ovatko muut aikuiset töissä. Luultavasti ovat. Kolmanneksella elämiseen riittävästä palkasta ei elätetä yksitoistahenkistä perhettä.

Vaatetustyöntekijä Najma Akhter, 23, ja hänen koko yksitoistahenkisen perheensä kaksi sukupolvea jakavat tämän yhden huoneen. Kuva: Clean Clothes Campaign.

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Naiset, miehet, vaatteet, vastuu ja trendit

2009-10-04T23:48:00.002+03:00

Vaatealalla on eniten yhteiskuntavastuun ohjeistoja ja erilaisia vastuualoitteita ohjeistojen noudattamisen varmistamiseksi. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi näin on.

Vaatteiden kuluttajaa ajatellessa useimmat varmasti ajattelevat shoppailevaa naista Sinkkuelämää -sarjan tyyliin: korkokengät, vyötäröltä kapea, mutta helmasta leveä polvipituinen mekko tyllialushameilla, hulmuavat hiukset, aurinkolasit ja käsilaukku, ehkäpä myös liikkeen paperikasseja.

Nainen shoppailemassa saattaa olla kuitenkin näköharha: myös miehet shoppailevat, mutta eri tavalla. Yleensä miesten kiinnostuksen kohteet liittyvät vapaa aikaan, kuten kalastukseen tai elektroniikkaan. (Lähde: Turo-Kimmo Lehtonen: Rahan vallassa)

Yksimielisyys vallitsee varmasti Turo-Kimmon, graduohjaajani, kanssa kuitenkin siitä, että nimenomaan vaatteita shoppailevat enemmän naiset kuin miehet. Joskus vaimot valitsevat miestensä vaatteet. Venäjällä on kuulemma toisin päin: Mies valitsee millaisissa leopardikuoseissa hän haluaa naisena nähdä. (Eikä minulla ole todellakaan mitään eläinkuoseja tai venäläisiä vastaan).

Kirjoitin edellä ”ehkäpä liikkeen paperikasseja”, koska shoppailu ei tarkoita välttämättä ostamista – shoppailu voi olla vain katselua ja fiilistelyä. Naiset kuitenkin tekevät yleensä myös perheen kulutuspäätökset, ainakin ruuan ja lasten vaatteiden suhteen.

Ovatko naiset sitten eettisesti tiedostavampia kuluttajia? Ovat. ”Naiset ovat tutkimusten mukaan yleensä usein kiinnostuneempia siitä, mitä he kuluttavat ja miten hyödykkeet on tuotettu, minkälaisia terveys- ja ympäristövaikutuksia tuotteilla on ja onko tuote valmistettu lapsityövoimalla.” (Vappu Törnqvistin Pro Gradu)

Olisiko kuluttajien paine voinut saada aikaan muutoksen yrityksissä? Onko näillä asioilla yhteys? Pitää tarkastella vaatetusalan erityispiirteitä.

Vaateala on pulu. Kyyhky lentää yhtenä yönä yhtäälle ja toisena toisaalle, Naomi Klein kirjoittaa No Logo -kirjassaan. Vaatetehtaan perustamiseen ei tarvita monimutkaista tekniikkaa, osaamista tai kalliita koneita. Tai no, kuinka moni miesinsinööri osaa ommella? Ompelutaito on taas yksi taito, jota pidetään naisten kohdalla itsestään selvyytenä, miesten kohdalla ei. Helppoa tai vaikeaa – riippuu kenet laitat koneen ääreen.

Pulumaisuuden vuoksi - tai hanhimaisuuden vuoksi, koska pulu lentää vain vähän matkaa (Naomi käytti sanaa kyyhkynen, mutta minusta kyyhky eli pulu on hauskempi puhumattakaan hanhen, kotkan, haukan, huuhkajan tai kanan assosiaatioista – näköjään mikä tahansa lintu merkkaa naista ikävässä mielessä) - vaatteiden ostajien yhteiskuntavastuun osasto yrityksissä on halunnut saada alihankkijansa kontrolliin samalla, kun niiden osto-osasto kilpailuttaa mallistojen osat joka kerran uudelleen eri puolilla maailmaa.

Kysymys lähteekö vastuu kuluttajista vai yrityksistä on ehkä näitä sanoja kysymyksiä kuin se, kuka luo uuden muodin. Muoti tosin on vaikeampi vastattava, toimijoita on enemmän ja toiminta PALJON joustavampaa.

Yritysten edustajien mielestä eettisen kuluttamisen on lähdettävä kuluttajista: ei sellaista voi myydä, mitä kukaan ei osta. Kuluttajien on taas mahdotonta saada kaikkea tarvittavaa tietoa joka kerta (jos se edes kiinnostaa), joten vastuun on oltava yrityksillä, jotta edes valikoimaa saataisiin.

Vertaus muotiin ja yhteiskuntavastuuseen oli tarkoituksellista. Monet yritysten edustajat puhuvat vastuusta ja reilusta kaupasta trendinä tai megatrendinä. Trendi on määritelmällisesti nopeammin muuttuvaa kuin muoti. Minusta vastuukysymykset ovat tulleet jäädäkseen.

Tärkeintä on kuitenkin se, että viimeisen kymmenen vuoden aikana vastuubisneksen räjähdysmäisen kasvusta huolimatta tilanne on vain pahentunut: ompelijoiden työajat ovat pidentyneet, mutta palkat pysyneet samoina. (Lähde: Tekstiili-, vaatetus- ja jalkinealan kansainvälisen ammattijärjestön ITGLWF:n pääsihteerin Neil Kearneyn puhe.)

Onko vaatealalla eniten ohjeistoja ja järjestelmiä siksi, että se on tottunut reagoimaan nopeasti trendeihin? Mene ja tiedä. Naisilla saattaa olla myös näppinsä pelissä. Onko kaikki vain ulkokultaa? Toivottavasti ei.

Kirjoitus julkaistu myös Reilun kaupan puolesta ry:n blogissa www.repu.fi

Vintageaarteita ja mittatilauskorsetteja

2009-10-01T20:44:00.004+03:00

Olin fiilistelemässä Helsinki Vintage -tapahtumassa viikko sitten. Tein aivan mahtavan löydön: raakasilkkisen mustan vintagemekon Fasaani Antiikista. Joku on varmaan teettänyt sen jollakin 300 eurolla, sanoi kämppikseni. Siltä se näyttääkin. Ainakaan siinä ei ole mitään lappuja. Joku on ehkä pitänyt sitä vain kerran, veikkaan hautajaisissa. Se oli vielä suhteellisen edullinen!

Yritin googlata, minkä luvun tyyliin mekko on tehty, ja päädyin 40-lukuun. En ole tuosta ajoituksesta tosin aivan varma.

Tärkeintä on se, että mekko istuu kuin se olisi minulle tehty!

Olen mekosta fiiliksissä senkin vuoksi, että tunnelmoin päällysvaatteena pidettäviä korsetteja juuri ennen vintagetapahtumaa ja kyseinen mekko ajaa vähän samaa asiaa, koska se on vyötäröltä vartalonmyötäinen. Löysin Kalliosta mahtavan korsettiliikkeen, Belle Modesten, joka valmistaa korsetit itse. Kuolaan erityisesti tätä smaragdinvihreää silkkistä retrokorsettia hameella.

Tuo rekvisiitta holkein ja flyygelein on tietenkin ainoa oikea tyyli. Tuon takia olisi valmis aloittamaan tupakoinnin! Tekisin korsettiin ja hameeseen muutamia muutoksia ja muutenkin varmistaisin, ettei samanlainen kävele koskaan vastaan.

Hinta on aika suolainen, korseteissa kun riittää näpertämistä. Mutta minusta vaatteiden täytyy istua hyvin ja olen valmis maksamaan tuon 400 joskus tulevaisuudessa, kunhan ensin katson, kuinka paljon tulen käyttäneeksi tuota raakasilkkistä vintagelöytöä. Olen päättänyt esiintyä siinä niin juhlissa kuin jakkupukutilaisuuksissakin.

Nyt kun ostin hienon mekon, tarvitsen aika-
kauteen ja fiilikseen sopivia koruja.

Etzy on muutenkin mainio nettikauppa: vintageaarteita ja käsityöläisten luomuksia. Voin suositella hyvän asian, käsityöläisyyden ja uudelleenkäytön, puolesta. Nuo Bethanylorellen hiuskorut ovat nettikaupan parasta antia. Kiitos vain vinkistä mainiolle bloggaajalle Mode Vintagelle!

Lenkkarin hinnan jakautuminen

2009-10-01T15:49:00.001+03:00

Sadan euron lenkkitossuparin hinnan jakautuminen. Kyseinen lenkkari on myynnissä Hollannissa, vrt. ALV.

Lähde: Clean Clothes Campaign.

Urheilukaupan eettisyys

2009-09-24T22:23:00.001+03:00

Urheiluvaatteiden -jalkineiden ja -välineiden kaupassa on samoja ongelmia kuin muidenkin kulutustavaroiden kaupassa: Työpäivät ovat ylipitkät, palkoilla ei tule toimeen ja ammatillista järjestäytymistä rajoitetaan.

Indonesialainen urheiluvaatteiden ompelija työskentelee 6 tuntia kuukauden juomavetensä edestä ja 4,5 tuntia riisinsä edestä (lähde: Oxfam 2006: Offside!)

Seuraavassa yhteenveto FinnWatchin Hikipajat pinnalla -selvityksestä vuodelta 2007.

Selvityksessä käsiteltiin tavarataloja, marketteja, urheiluketjuja ja kotimaisia tavarantoimittajia.

Pienimmillä toruilla pääsivät tavaratalo- ja marketketjut. Moni niistä on BSCI:ksi kutsutun vastuualoitteen jäsen. BSCI:n taustalla on kaupan etujärjestö Foreign Trade Association ja sen jäsenenä on huomattava määrä yrityksiä. Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kritisoinut BSCI:tä mm. siitä, että se on liian löysä, eikä sen jäsenenä ole ay- tai kansalaisjärjestöjä. (Lisää BSCI:stä Hikipajat pinnalla -selvityksessä.)

Urheiluketjut ja kotimaiset tavarantoimittajat saivat eniten sapiskaa. Urheiluketjuilla ei ollut kunnollisia ulkopuolisia tarkastuksia. Omat tarkastukset ovat ehkä parempi kuin ei tarkastuksia ollenkaan, mutta ulkopuolisille ne eivät kerro mitään, eivätkä ne siten lisää luottamusta yrityksen toimintaan. Omia tarkastuksia ei tarvitse olla, jos joku ulkopuolinen luotettava taho tarkastaa tehtaat.

Pienet urheiluketjut saavat tässä hieman armoa, koska niillä ei ollut omia brändejä. Esimerkiksi Kesko on kuitenkin ulottanut vastuunsa myös muiden brändeihin.

Suurilta urheiluketjuilta olisi odottanut enemmän panostusta.

Huolestuttavimpia ovat kotimaiset brändiyritykset, jotka ovat lähempänä tuotantoa kuin ketjut. Niilläkään ei ollut ulkopuolisia tarkastuksia.

Lähde ja lisätietoa: FinnWatch 2008: Hikipajat pinnalla – Suomen urheilukaupan hankintojen sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Puuvillakauppa

2009-09-19T15:30:00.002+03:00

Puuvilla on edelleen ylivoimaisesti maailman suosituin tekstiilikuitu. Sen viljely on maailman kemikaali-intensiivisintä viljelyä ja sitä viljellään 90 maassa.

Yhdysvallat on keskittynyt tuottamaan puuvillaa vientiin. Se on maailman suurin puuvillan viejämaa 40 prosentin osuudella ja kolmanneksi suurin viljelijä. Puuvilla on harvoja tuotteita, joiden kaupassa Yhdysvallat vielä määrää tahdin. Yhdysvallat tukee voimakkaasti puuvillan viljelyä ja kurjistaa samalla kehitysmaiden viljelijöiden oloja laskemalla puuvillan hintaa.

Maailman suurin puuvillan tuottaja on Kiina, jonka tuotannosta kaikki menee oman maan tekstiiliteollisuuden käyttöön. 40 prosenttia pitää tuoda ulkomailta, josta puolet on yhdysvaltalaista alkuperää.

Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin puuvillantuottaja oli kautena 2006-2007 Intia, jonka viljelijät kärsivät lähinnä Yhdysvaltojen tukien aiheuttamasta hintakilpailusta sekä geenimuunnellun puuvillan lupauksia huonommista sadoista. Monet intialaiset viljelijät ovat tehneet itsemurhan tästä syystä (videoita aiheesta).

Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen jälkeen seuraavaksi suurin puuvillan tuottajamaa on Pakistan. Nämä neljä tuottivat yhteensä kolme neljännestä maailman puuvillasta kautena 2006-2007. Viidentenä tulee Uzbekistan ja kuudentena Brasilia. Nämä kuusi maata tuottavat 83 prosenttia maailman puuvillasta. Uzbekistanilaista puuvillaa keräävät koululapset satoaikaan. Koulunkäyntiä haittaavaa lapsityövoiman käyttöä siis.

Länsi-Afrikka on riippuvainen puuvillan hinnasta. Se on Yhdysvaltojen jälkeen maaryhmänä maailman toiseksi suurin puuvillan viejä (16% maailman viennistä), josta puuvilla menee Aasiaan kudottavaksi.

Monelle Länsi-Afrikan maalle kuten Burkina Fasolle, Malille ja Beninille puuvilla on valuutan ja valtion tulojen pääasiallinen lähde. Länsi-Afrikan kaikesta viennistä jopa 40 prosenttia muodostuu puuvillasta.

Reilun kaupan edistämisyhdistys ry: Hyvä tietää puuvillasta.

Lähteet:

Daniel Workmanin artikkeli ja UNCTAD:in puuvillatietokanta.

Teksti on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteita etelästä

2009-09-14T19:40:00.010+03:00

FinnWatchin Vaatteita etelästä -selvityksessä haastateltiin vuonna 2006 suurimpia kotimaisia vaateyrityksiä. Kaikilla oli alihankintaa, joten selvityksen tekeminen oli ajankohtaista ja relevanttia.

Etelässä suurimmat vaatteiden tuotantoon liittyvät ongelmat ovat pienet palkat ja ylipitkät päivät. Palkoilla ei tule toimeen. Ammattiliittojen perustaminen auttaisi, mutta usein tehtaan johto suhtautuu niihin vihamielisesti. Suurin tuontimaa, Kiina, on erityisen hankala, koska siellä riippumattomien ammattiyhdistysten perustaminen on laitonta.

Vaatteita etelästä -selvityksen tulokset olivat huolestuttavia. Ulkopuoliset tarkastukset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö.

Omista tarkastuksista ei juuri ole hyötyä, tai ainakaan ne eivät kerro mitään ulkopuolisille, koska mikään taho ei ole voinut niitä varmentaa.

Selvityksen tekemisestä on kulunut pari vuotta aikaa. Tilanne on saattanut muuttua, toivottavasti parempaan suuntaan.

Uutiset tuotantomaista ovat olleet viime vuosina hälyttäviä. Katso ”Tilanne pahenee” -niminen kirjoitukseni Repun blogissa 4.9.

Selvityksessä suositellaan välttämään boikotointia: se koskee niin kuluttajia kuin yrityksiäkin. Olisi myös tärkeää, että tilaukset eivät siirtyisi tehtailta pois sitten, kun ammattiliitto on saatu perustettua. Tehtaiden yhteiskuntavastuu olisi hyvä arvioida valitsemisvaiheessa.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Thaimaalaisen alusvaatetehtaan työntekijöitä mielenosoituksessa tehtaan ulkopuolella. Kuva: Clean Clothes Campaign

Lapsityö

2009-09-11T17:09:00.007+03:00

Puuvillan tuotannossa työskentelee alle 16-vuotiaita seuraavissa maissa: Argentiina, Azerbaidžan, Benin (myös pakkotyötä), Brasilia, Burkina Faso (myös pakkotyö), Egypti, Intia, Kazakstan (myös pakkotyö), Kiina (myös pakkotyö), Kirgisia, Paraguay, Tadžikistan (myös pakkotyö), Turkki, Turkmenistan (myös pakkotyö) ja Uzbekistan (myös pakkotyö). Pakkotyötä käytetään puuvillan tuotannossa Pakistanissa. Listassa esiintyvissä sekä lapsi- että pakkotyötä käyttävissä maissa ei välttämättä esinny lasten pakkotyötä, vaan aikuisten pakkotyötä ja lapsityötä erikseen.

Poikia menossa kylpemään työskenneltyään tehtaassa Dhakan kaupungissa Bangladeshissa. Tehdas ei välttämättä liity vaatteiden tuotantoon. Kuva: Wikimedia commons

Lapsityö on erityisen vakavaa silloin, kun työ on ruumillisesti raskata, vaarallista, se estää lapsen tasapainoista kehitystä (esim. pornografia) tai estää lapsen koulunkäynnin.

Pari vuotta sitten oli uutisissa, että H&M käyttää uzbekistanilaista puuvillaa, jota lapset keräävät satoaikana kouluun menon sijasta. Marimekko veti tilauksensa pois eräältä laadukkaita liinavaatteita tuottavalta ruotsalaistehtaalta tästä syystä. Kohu vaikuttaa minusta melko yksisilmäiseltä. Yritysten edustajat sanoivat, että puuvilla sekoittuu, eikä sen alkuperää voi varmasti tietää. Kun katsoo yllä olevaa listaa, ymmärtää, että lapsityövoimalla tuotettua puuvillaa on lähes joka puolella käytössä. Alihankkijasuhteen katkaiseminen uzbekistanilainen puuvillan vuoksi on mielestäni liian sinisilmäistä. Kyseinen ruotsalainen tekstiilitehdas oli varmasti harvoja, joka tiesi puuvillan alkuperän ja uskalsi sen kertoa. Sitä on mielestäni rangaistu syyttä suotta.

Tekstiilejä tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Bangladeshissa, Intiassa, Kiinassa ja Nepalissa, jossa käytetään myös pakkotyövoimaa. Lisäksi Pohjois-Koreassa tekstiilejä tuotetaan pakkotyövoimalla. Intialainen silkkilangan ja -kankaan tuotannossa käytetään lapsityövoimaa.

Vaatetusta tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Argentiinassa (myös pakkotyö), Intia (myös pakkotyö), muotiasusteita Filippiineillä ja vaatetusta Thaimaassa (myös pakkotyö). Lisäksi Jordaniassa, Kiinassa ja Malesiassa käytetään pakkotyövoimaa vaatetuksen valmistuksessa.

Jalkineiden tuotannossa käytetään lapsityövoimaa ainakin Bangladeshissa, Brasiliassa, Intiassa, (Intiassa myös muissa nahkatuotteissa kuten asusteissa) ja Kiinassa ja lisäksi indonesialaisia sandaaleita tekevät lapset.

Listasta puuttuu varmasti maita, joiden hallitus ei ole syystä tai toisesta ilmoittanut asiasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikka, Gabon, Guyana, Togo, Valko-Venäjä, Venezuela, ja Vietnam eivät ole ilmoittaneet lapsi- ja pakkotyövoiman käytöstä.

Lapsityövoima tulee yleensä esiin ensimmäisenä ja usein valitettavasti ainoana asiana työelämän oikeuksien loukkauksista puhuttaessa. Ongelma on kuitenkin aikuisten oikeuksien toteutumisessa: aikuisten kuuluu olla perheensä elättäjiä ja heidän kuuluu saada sellaista palkkaa, jolla perhe pystyy elämään. Lasten oloja ei paranneta lapsityötä kieltämällä tai tuotteita boikotoimalla, vaan huolehtimalla siitä, että aikuisten palkalla (myös yksinhuoltajien) tulee toimeen ja että aikuisilla on kohtuulliset työajat. Tavoitteen toteutumisessa auttaa ammatillinen järjestäytyminen.

Lähde: Yhdysvaltain työministeriön lista lapsi- ja pakkotyöllä tuotetuista tavaroista (http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf)

Kirjoitus julkaistaan myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Markkina legitimoi tuotteen

2009-09-09T20:57:00.002+03:00

Markkinoille tuotuna tuotteelle tapahtuu kummallinen asia: siitä tulee legitiimi.

Kodit on sisustettu sellaisia esineillä, mitä on tuotu kodin ulkopuolelta. Näiden esineiden valitseminen suuremmasta määrästä vaihtoehtoja on se makukysymys. Sisustajan täytyy ”perustella” valintojaan, muttei sitä, miksi sellaisia myydään. Kun esinettä myydään, ostajan lisäksi joku muukin (myyjä, valmistaja, ideoija) on ajatellut sen olevan hyvä.

Jos haluaa päästä helpolla, ostaa siis valmiita esineitä. Itse tehdyt joutuvat tarkempaan syyniin ja se on riskialttiimpaa. Itse tehdessä ottaa riskin: epäonnistuessaan (jos muut eivät lähde muotiin mukaan) se näyttää pahalta.

Jos on tarpeeksi trendsetteri, on pakko tehdä itse tai muokata (muokkaaminen eli bricolage sosiologi Michel de Certeaun mukaan).

Tuotteen ostaminen ei muuten kerro siitä, mihin sitä käyttää. Ihmiset voivat keksiä tuotteille mitä ihmeellisimpiä käyttötarkoituksia täysin tuotesuunnittelijoiden mielikuvituksen ohi. Se juuri kulutus- ja käyttötutkimuksessa on hienoa.

Minusta on sääli, että käsityöläisyys hupenee, kun tavaraa syydetään meille joka tuutista. Onneksi ihmiset sentään ovat edelleen kekseliäitä.

Lisää vaatteista Repun blogissa

2009-09-05T16:46:00.000+03:00

Kirjoittelen nykyisin vaatteiden eettisyydestä Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogiin osoittessa www.repu.fi.

Tarkoituksena on laittaa sinne tiiviitä pieniä tehotietoiskuja vaatteiden eettisyydestä. Osan teksteistä olen julkaissut täällä. Löysää blogipohdintaa siellä tuskin tulee olemaan. Käykäähhän välillä katsomassa, jos vaatteiden eettisyys kiinnostaa!

Kirjoitan tässä omassa blogissani jatkossa pääasiassa vaatteita sivuavista aihesta sekä kaikesta muusta valtavirtauutisoinnin ulkopuolella olevista lähinnä yhteiskuntavastuuseen liittyvistä asioista.

Kirja miesten alusvaatteista

2009-09-03T13:28:00.004+03:00

Lainasin Bo Lönnqvistin kirjan Vaatteiden valtapeli – näkymättömän kulttuurianatomia, kun se osui silmääni kirjaston esittelyhyllyllä.

Kirja oli pienoinen pettymys. Akateemiseen tekstiin tottuneena odotin jotakin kovaa ja sitkeää pihviä, mutta siinä oli vain murusia.

Kirjoittaja on emeritusprofessori ja kansatieteilijä. Hän kirjoittaa, että eri tieteiden tapa käsitellä vaatetusta on vajaa. Siihen yhdyn. Hän halusi kirjoittaa irrallisia anekdootteja, koska ajatteli siten tavoittavansa jotakin sellaista, jota tieteet eivät tavoita.

Tuo näkymätön nimessä viittaa ilmeisesti alusvaatteisiin, koska vaatteethan ovat mitä näkyvämpiä. Vaikka pääotsikossa ja muutenkin kirjassa puhutaan yleisesti vaatetuksesta, kirjoittajaa kiinnostavat erityisesti miesten alusvaatteet. Siihen petyin.

Aihepiiri on mitä mielenkiintoisin. Erityisesti näkyvä vaatetus, koska siihen voivat tuntemattomat kadulla vastaantulijatkin reagoida. Minua kiinnostaa, miten muoti ja maku syntyy, miten uutta luodaan ja vastaako pukeutuminen aatemaailmaa – jälkimmäinen on vaikeutensa vuoksi hylkäämäni gradunaihe.

Kuluttamisen mielettömyydestä

2009-08-31T21:26:00.004+03:00

Kuluttamisen vähentäminen olisi ratkaisu moniin ongelmiin, joista pienin ei ole ilmastonmuutos.

Nykymenossa ei ole mitään järkeä. Ei ole tavatonta, että niinkin yksinkertainen tuote kuin vaate on kiertänyt maapallon ympäri ennen kuluttajalle saapumistaan, puhumattakaan useampia osia sisältävistä tavaroista kuten kännyköistä.

Epävirallista tinan huuhdontaa Indonesian Mapurissa. Kuva: FinnWatch/Päivi Pöyhönen. Julkaistu kuvaajan luvalla.

Elinkaarensa aikana kännykkä on matkannut Afrikasta tai Aasiasta metalleina Aasiaan eri jalostamoihin ja tehtaisiin, ja sieltä lähinnä Eurooppaan ja Pohjois- Amerikkaan kulutettavaksi. Kännykkää käytetään Suomessa keskimäärin kolme vuotta, länsimaissa ilmeisesti vain keskimäärin 18 kuukautta, jonka jälkeen se päätyy elektroniikkaromuna takaisin Afrikkaan tai Aasiaan. Kännykkä on matkannut enemmän kuin kuin kerran maapallon ympäri.

Auttaisi hieman, jos elektroniikkajätteestä (osista) voisi jalostaa suoraan uusia kännyköitä. En ymmärrä, miksei sitä tehdä isommassa mittakaavassa. Tai ymmärrän. Metallien louhiminen on liian halpaa.

Mielestäni rahdit ja valmistus ovat aivan liian halpoja, vaikka rahtien hinnat ovat kuulemma viime aikoina nousseet.

Jotkut, kuten kuluttajakomissaari (kerskakulutuskomissaari), haluavat vielä kiihdyttää tätä mieletöntä prosessia vaatimalla tuotteille maksimissaan kahden vuoden takuuta. Sen jälkeen mikään ei varmasti kestä kahta vuotta kauempaa.

Osa ihmettelee, miten voin kehitysmaa-aktiivina sanoa tällaista, koska eikös kauppa ole parasta kehitystä. Niin se onkin, ainakin parempaa kuin kehitysapu. Minusta kauppaa ei kuitenkaan pidä käydä nykylaajuudessa eikä nykyisellä tavalla. Tuottaminen on kehitysmaissa niin ilmaista, että paikalliset eivät juuri siitä nykymenolla hyödy. Rahaa jää kuitenkin hiukan kehitysmaihin. Sekin on silti parempi kuin ei kauppaa ollenkaan. Siis vähemmän kauppaa, mutta vähän kauppaa silti, kiitos.

Voisi ajatella, että tässä on, harvinaista kyllä, tavallaan ympäristö vastaan sosiaalinen kehitys. Minusta tuo ajatus ei kuitenkaan pidemmälle katsottuna pidä paikkaansa. Elämme kuitenkin tällä samalla maapallolla. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Ilmastonmuutos tulee kalliiksi muutenkin.

Kuluttakaamme, mutta vain kohtuullisesti! MakeITfair kampanjoi parempien kännyköiden puolesta. Tiedot perustuvat osittain kampanjan julkaisuihin. MakeITfair -sivujen kautta voi myös ottaa yhteyttä kännykkäfirmoihin.

Brändeistä

2009-08-28T21:14:00.005+03:00

Minusta on kuvaavaa ja ihmeellistä, että jotkut todella tatuoivat itseensä esimerkiksi Niken logon. Monet käyttävät lisäksi paitoja, jossa on yrityksen merkki, eikä kaupasta juuri muunlaisia peruspaitoja saakaan.

Selvä on, kulutuskulttuuri on brändivetoista.

Brändivoittoinen kulutuskulttuuri ei minusta kuvaa kuitenkaan kaikkien pukeutumista. Aivan samalla tavalla voi kieltäytyä muodista kuin brändistäkin.

Jos vältän tietoisesti ostamasta logollisia vaatteita, olenko onnistunut välttämään logon logiikkaa vai määrittääkö logo minua silti? Kertooko tietoinen vastustaminen siitä, että olen logon toimintalogiikan alainen? Jotkut väittävät niin. En haluaisi ajatella siten.

Naomi Kleinin No Logo -kirjaa on pidetty uuden sukupolven ja globalisaatiokriittisen liikkeen raamattuna. Uudella sukupolvella tarkoitetaan varmaan minun ikäisiäni.

On trendinluojia, joita logot eivät kiinnosta, koska ne ovat massamuotia. Katso kirjoitukseni Tyyli on muodin vastakohta muodin aaltomaisuudesta. Trendsettereillä on kulttuurista, mutta ei välttämättä taloudellista pääomaa. Brändit taas ovat mielestäni niiden (helppo) valinta, joilla on vaihtelevasti taloudellista, mutta ei kulttuurista pääomaa.

Brändi on trendsetterille liian helppo. No, osa trendinluojista lähtee mukaan logoiluun, osa ei. Logojakin on toisaalta erilaisia, toiset ovat trendikkäämpiä kuin toiset ja niitä on eri markkinasegmenteille, mutta brändätty, tai yleistääkseni vielä enemmän, yrityksen valmistama tuote, on aina massaa. Häviää trendsetteriydessä itse tehdylle tai muokatulle. (Brändiäkin voi toki muokata, mutta se ei silloin ole alkuperäisessä merkityksessään.)

Periaatteessa brändi voi helpottaa vaatteen elinkaaren seuraamista ja olla siten eräänlainen takuu valmistuksen työoloista, mutta jos brändiyritystä eivät kiinnosta raaka-aineen ja tuotteen valmistamisen työolot, mitään takuita ei ole.

Tunnettu brändi helpottaa kuitenkin työolojen vastuullisuutta ajavien järjestöjen työtä, koska brändin imago on herkkä. Antimainokset ovat tehokkaita, koska ne toimivat kuvan avulla, samalla konstilla kuin brändi on luotu. Näistä Klein kirjoittaakin. Olen nähnyt kuvia, joissa työntekijät esimerkiksi Thaimaassa pitävät valmistamisensa brändien logoja esillä mielenosoituksissa. Strategia iskee tietoisesti yrityksen herkkään kohtaan – logoon.

Kuvaavaa on, että H&M:llä ja Nikellä on laajat vastuuorganisaatiot ja ne ovat olleet myös eniten otsikoissa tuotannon vastuuongelmista. Isoja ja tunnettuja brändejä vastaan on helpompaa hyökätä kuin brändittömiä vastaan.

Kengistä

2009-08-26T18:58:00.009+03:00

Olen kiinnittänyt erityisesti ratikkamatkoilla huomiota ihmisten kenkiin. Monet nuoret kulkevat varsinkin näin kesällä mutta myös talvella todella kevyissä kuluneen näköisissä yleensä vaaleissa kangaskengissä. Tämä siitä huolimatta, että olisi muuten pukeutunut täysin moitteettomasti.

Pahinta on juuri tuo ristiriita muun vaatetuksen ja jalkineiden välillä.

Vaikka normaalisti kehotan välttämän kulutusta, tässä sisäinen esteetikkoni jotenkin voittaa. Hyvät kengät suojaavat kylmältä, ovat hyvät jalassa ja myös kestävät kauan.

Minulla on muutamat ihanat kengät, joita käytän aivan liian harvoin. Älkää kysykö niiden eettisyydestä, en tiedä muuta, kuin että myyjä vakuutti niiden olevan tehty Euroopassa.

Tietääkseni Suomessa on jonkin verran jalkineteollisuutta, alaa kun suojellaan ainakin Euroopan mittakaavassa vielä ulkomaiselta kilpailulta ja Suomen kanta tähän on protektionistinen. Korjatkaa, jos olen väärässä. Sitten, kun yritykset hankkivat pääosan jalkineista EU:n ulkopuolelta, protektionismi häipyy.

Suomalaisten jalkineyritysten eettisyyttä ei ole tietääkseni tutkittu. Ehkä joku jonakin päivänä tutkii. Ruotsissa vaatetuksen eettisyyttä ajava kansainväliseen Clean Clothes -kampanjaan kuuluva Rena Kläder on julkaissut jalkineraportin ja esitteen, joka on raportin lyhennelmä. Raportissa käsitellään Euroskota, Vagabondia, Nilson Groupia, ANWR:iä, Scorettia ja Eccoa. Tuttuja suomalaisillekin. Verrattuna vaateyrityksiin jalkineyritykset laahaavat jäljessä sosiaalisessa ja ympäristövastuussa.

Sata lukijaa

2009-08-26T18:45:00.002+03:00

Alaosan laskurin mukaan blogillani on nyt ollut sata lukijaa. Sen kunniaksi pistin sivut uuteen uskoon.

Blogini on perustettu 25.6.2009 ja laitoin laskurin sinne noin kuukauden perustamisen jälkeen. Laskuri taitaa olla niin hyvä, että omat käyntini ja muidenkaan toistuvat käynnit sivulla eivät tule lasketuksi mukaan, ainakaan joka kerta.

Blogilista.fi -palvelussa blogini on 375. luetuin 26 068:sta.

Itseni yllättänyt suhteellisen suuri lukijamäärä johtuu ehkä blogin uutuudesta tai on sitä siitä huolimatta. Vaatetus on myös suosittu blogiaihe.

Olen syvästi kiitollinen! Rohkaisen kommentoimaan tekstejäni ja vastaamaan sivun alaosan kyselyyn vaatteiden ostamisesta. Saatan käyttää kyselyn tuloksia joskus antamaan suuntaa. Kysymys on paha, myönnän. Siinä saa onneksi valita useampia vaihtoehtoja.

Kulttuurirelativismi, ammattiyhdistysliike ja itsekkyys

2009-08-23T14:33:00.003+03:00

Olen kirjoittanut parissa kohtaa kannattavani ammattiyhdistysliikkeen tukemista kehitysmaissa. Sitä voidaan ajatella pohjoismaisen järjestelmän tuomisena vieraaseen kulttuuriin. Onko se väärin?

Voidaan ajatella, että ammattiyhdistysliike oli olennainen jopa hyvinvointivaltion synnyssä (SAK:n kansainvälisten asioiden asiantuntijan Pekka Ristelän ajatusta hieman pidemmälle kehittäen). Hyvinvointi(valtiomme)mme ei siis syntynyt pelkästä hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että järjestäytyneet ihmiset muodostivat tarpeeksi suuren vastavoiman saadakseen vaatimuksensa läpi. Järjestäytymisellä tarkoitan tällä kertaa myös puolueita.

Eikö olekin niin, että ihmiset itse ovat oman tilanteensa asiantuntijoita? (En juuri usko Marxin väärään tietoisuuteen, vaikka on olemassa ilmiö, jossa ihminen turrutetaan pelkäksi kuluttajaksi viihteellä ja mainoksilla. Tämä olisi kuitenkin kokonaan toinen aihe. Väärä tietoisuus on muuten Freudin tiedostamattoman lisäksi teesi, jota on mahdoton falsifioida eri osoittaa vääräksi. Molemmat ovat sen vuoksi epäilyttäviä.)

Ihmisiä on tuettava paikallisissa muutospyrkimyksissään, jonka tavoitteet ja keinot he itse ovat valinneet. Monissa maissa ammattiyhdistysliike on hallituksen puristuksissa, mutta onpahan liike olemassa kuitenkin. Ammatillisessa järjestäytymisessä kyse on nimenomaan järjestäytymisestä, tavoitteet jäävät ihmisten itsensä määriteltäviksi. Tämä riittää vastaukseksi ainakin omalle pienelle sisäiselle kulttuurirelativistilleni.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, eli onko tämä pohjimmiltaan itsekkyyttä? Että ammattiyhdistysliikkeen tukeminen muualla ja sen vahvistuminen auttaisi meitä pitämään työpaikkamme täällä. Näin on. Solidaarisuuskin voidaan määritellä kahdella tavalla, edellä mainittu Pekka Ristelä kirjoittaa: yhtäältä auttamisena ja toisaalta ”yhteisten etujen oivaltamisesta nousevana yhteenkuuluvuuden tunteena”.

Puhdasta epäitsekkyyttä on näinä päivinä vaikea löytää, sanoi eräs vaatealan ay-aktiivi graduhaastattelussani vastauksena edelliseen kysymykseen. Surullista? Ehkäpä. Tässä asiassa kuitenkin tuo yhteenkuuluvuuden tunne kuulostaa hienolta, vaikkakin ehkä hieman idealistiselta, jos Etelässä kuitenkin määrittelevät tavoitteensa itse. Jälkimmäinen on minulle syy nimenomaan tukea heidän toimintaansa Etelässä kuin olla tukematta.

Vastapuoli Suomessa tuntuu ajavan ratkaisuna työelämän normien madaltamista meilläkin. Se ei vaan nyt käy. On toinenkin mahdollisuus.

Alan kuulostaa oikein kirkkaanpunaiselta. Olen kirjoittanut poliittisesta kannastani muualla.

Kaukomailta kotikatuun

2009-08-19T20:30:00.002+03:00

FinnWatch julkaisi tänään uuden raportin valurautaisista kaivonkansistoista. Raportin nimi on Kaukomailta kotikatuun – Valurautaisten kansistojen valmistus, ostot ja eettisyys.

Raporttiin sisältyy kenttäosuus Intiasta, jossa raskasta valutyötä tehdään pelkissä lannevaatteissa palkalla, joka ei riitä perheen elättämiseen. Sulaa rautaa kannetaan pienissä astioissa. Katso kuva vastaavista oloista. Työntekijät käyttäisivät suojavarusteita, jos tehtaan johto ottaisi asian tosissaan.

Työpäivät ovat 12-tuntisia, ja työtä on kuutena tai seitsemänä päivää viikossa. Työntekijät ansaitsevat viikossa saman kuin suomalainen valimotyöntekijä tunnissa. Työläiset ovat pääasiassa maalta tulleita miehiä, mutta joukossa oli myös muutama nainen. Heidät käytännössä kulutetaan loppuun – he työskentelevät karuissa oloissa kolmisen kuukautta ja palaavat omavaraisviljelijöiksi.

Kunnat ja niiden vesilaitokset ostavat Suomessa kansistot osin suoraan maahantuojilta. Maahantuojat pyrkivät ostamaan suoraan valimosta – ketju ei ole sen pidempi.

Tarvitaan yhteistyötä kuntien, yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä, jotta saataisiin käyttöön kunnolliset eettiset ostokriteerit. Tällä hetkellä erilaiset sertifioinnit lähinnä hämäävät.

Eipä ollut juuri toimittajia julkistamistilaisuudessa. Saa nähdä, tuleeko aiheesta juttuja.

Olin mukana tekemässä raporttia.

Nanoteknologiat EU:ssa

2009-08-18T18:00:00.015+03:00

Kirjoitin Nanoteknologioista -tekstissäni, että "Nanoteknologiasta ei tarvitse tietenkään ilmoittaa pakkauksessa." Löysin aiheesta lisää tietoa.

EU-parlamentissa tunnutaan tiedostavan nanoteknologioiden riskit. Se ojensi komissiota 24.4.2009. Tähän päätökseen pohjautuvasta mietintäluonnoksesta, jonka esittelijänä oli Ruotsin vihreiden Carl Schlyter, ilmenee erinomaisesti komission kanta:

...itse asiassa on niin, että komissio on sokea nanoteknologian riskeille, koska ei ole riittävästi tietoa ja asianmukaisia menetelmiä kyseisten riskien arvioimiseksi;
(Mietintöluonnos nanomateriaaleja koskevasta sääntelystä 19.1.2009 doc, kohta 3)

Lopullisessa koko parlamentin hyväksymässä tekstissä sama asia oli sanottu kauniimmin (=vähemmän informatiivisesti).

Komission kanta ei juuri yllätä. Vastaavaa soopaa on nähty aiemminkin.

Parlamentti on päättänyt 24.3.2009, että kosmetiikkapakkauksissa on ilmoitettava nanoteknologioiden avulla käsitellyistä ainesosista. Muutenkin nanoteknologiaa sisältävä kosmetiikka on hyväksytettävä.

Parlamentti on käsitellyt myös ruuan nanoteknologiaa 25.3.2009. Se kehottaa komissiota toistamiseen edistämään pakkausmerkintöjä. Se myös päätti, että nanoteknologioilla käsiteltyjen elintarvikkeiden olisi läpäistävä turvallisuusarvioinnit ennen käyttöönottoa.

Niin, ja kaikissa muissakin nanoteknologiaa sisältävissä tuotteissa olisi mm. oltava selkeät pakkausmerkinnät, haittojen tutkimukseen on annettava lisää rahaa ja riskejä tutkittava. Myös ympäristöön liittyvää lainsäädäntöä on tarkistettava. (Parlamentti 24.4.2009.)

Komission kannat eivät ole ilmeisesti vielä tiedossa, tai ainakaan ne eivät ole julkisia (komission nanoteknologia-sivuilta ei löytynyt mitään 2008 uudempaa). Myöskään Suomen eduskunnan tai valtioneuvoston sivuilta ei löytynyt mitään uutta.

Nyt ”vain” komissio pitäisi saada aisoihin. Jos tämä on sen kerskakulutuskomissaarin takana, niin huh huh.

Materialismista

2009-08-15T14:32:00.005+03:00

Tämä vaatteista ja kulutuksesta kirjoittelu voi olla jonkun mielestä pahaa materialismia. Materialismia se onkin, mutta ei minusta pahaa. Pahaa materialismia on se, että ei rakasta tavaroitaan.

Niin. Pahaa materialismia on, jos vain ostaa ja ostaa sellaista, mitä ei käytä. Jos taas ostaa sellaista, mitä käyttää ja jota rakastaa ja korjauttaa tavaransa, se on hyväksyttävää materialismia. Tavaroita voi käyttää vain rajallisessa määrin vähän samalla tavalla kuin ruokaa voi syödä vain rajallisen määrän.

Wikipediassa kirjoitetaan:

Materialismi sosiologisessa asiayhteydessä tarkoittaa esineiden itseisarvoa ja materian arvostamista sen itsensä vuoksi. Elämänasenteena materialisti ei näe esineillä siis ainoastaan välinearvoa toiminnassaan vaan hän haalii esineitä niiden itsensä vuoksi.

Hyvin sanottu.

Mikä tekee sinkun kodin? Se ei voi olla vakiovastaus ihmiset, koska sinkku on sinkku. Kodin tunnelma? Pullantuoksu?

Veikkaan, että kodin tunnelman luo pitkälti se oma tila ja omat tutut tavarat. Materialismia sekin. Pullakin on materiaa.

Kuuntelin kerran radio-ohjemaa fengshuista. Siinä sanottiin, että toisin kuin meillä, Kiinassa ei ajatella, että on jotakin erillistä henkistä. Fengshui ei ole sen mystisempää kuin miltä se näyttää: että tavarat on aseteltu tiettyihin asentoihin. Kahtiajako henkeen ja materiaan (ruumiiseen) onkin länsimainen ilmiö. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Nanoteknologiat

2009-08-09T20:15:00.005+03:00

Juuri kun geenimuunnellun ruuan tulo markkinoille on ymmärtääkseni hidastunut, tulivat nanoteknologiat.

Nanoteknologioilla käsiteltyjä tuotteita, myös elintarvikkeita, on jo kaupan hyllyillä. Mikä siinä sitten on ongelma?

Ongelmana on se, että tuoteturvallisuustutkimukset laahaavat nanoteknologioiden sovellusten perässä. Nanoteknologioiden riskejä ihmiselle ja ympäristölle ei juurikaan tiedetä.

YLE:n Kuningaskuluttaja-ohjelmasta:

[Kai] Savolaisen [Työterveyslaitoksen professori] mukaan vuonna 2007 maailmassa käytettiin noin seitsemän miljardia euroa nanoteknologian tutkimukseen. Tästä rahasummasta vain noin prosentti käytettiin turvallisuuden ja terveysvaikutusten tutkimukseen.

Nanoteknologioissa on kyse siitä, että aineiden ominaisuuksia muutetaan nanotasolla. Nanometri on millimetrin miljoonasosa. Esimerkiksi nanokäsitellyn kullan sulamispiste muuttuu.

Nanohiukkaset saattavat imeytyä ihon läpi esimerkiksi kosmetiikasta, mutta myös vaikkapa pakastimesta, elintarvikepakkausten ja elintarvikkeiden nanopartikkeleiden imeytymisestä nyt puhumattakaan.

Nanoteknologiasta ei tarvitse tietenkään ilmoittaa pakkauksessa.

Suomessa aiheesta ei ole juuri keskusteltu, mutta EU-parlamentin vihreät peräänkuuluttavat varovaisuusperiaatetta.

Asioita, joista pidän

2009-08-06T22:17:00.006+03:00

Vaihteeksi jotakin kevyempää – asioita, joista pidän.

Harrastan tanssia. Viime vuosina afroa, aiemmin modernia ja jazzia (jazz kuuluu joidenkin mukaan modernin eli nykytanssin alle).

Afro on länsiafrikkalaista tanssia rumpujen säestyksellä. Kuulemma tanssin syntysijoilla ei tehdä eroa rytmin, tanssin ja laulun välillä. Tunneilla myös lauletaan.

Modernin ja jazztanssin ero on oikeastaan asenteessa ja musiikissa – modernin taustalla on yleensä länsimaista modernia taidemusiikkia, mutta se voi olla myös mitä vain, kuten liikekielikin, esimerkiksi hiljaisuutta. Jazzia tanssitaan rytmikkäämmän (kaupallisemman) musiikin tahtiin ja liikkeet ovat sen mukaisesti hieman rytmikkäämpiä. Tekninen pohja on sama, perustana molemmissa on baletti kuitenkin paljon ergonomisemmin, mutta en ole koskaan häpeäkseni käynyt yhdelläkään balettitunnilla.

Harrastan, tai olen ainakin harrastanut, tae kwon doa. En ole varma jatkanko, kestääkö kunto ja kantti. Olen saanut aika pahoja mustelmia. Tae kwon do on aseeton korealainen nopeita ja näyttäviä potkuja sisältävä budolaji. Pehmeämmistä lajeista olen harkinnut jujutsua, koska se on vanha ja monipuolinen laji. Budo-filosofia kiinnostaa minua myös, niin kuin melkein kaikki muukin itä-aasialainen.

Niin, Aasia. Olen tehnyt pitkän Aasian matkan maitse Venäjän ja Kiinan läpi Bangkokiin Thaimaahan saakka. Itä-Aasiassa minua kiehtoo arkkitehtuuri, filosofia, lääketiede, uskonnot ja budolajit nyt ainakin.

Purjehdus. Rakastan tuulta ja merta. Olen purjehtinut useita kertoja isolla purjelaivalla. Veneen käsittelyn ja tuulen ja sellaisten asioiden opettelu olisi hyvin kiinnostavaa. Olen oppinut, että aaltoja on useita, neljäkin päällekkäin, ja ne voivat tulla eri suunnista.

Musiikki noin yleensä. Kuuntelen musiikkia paljon, melkein minkälaista vaan. Blues on ollut intohimoni jo jonkin aikaa. Saa nähdä milloin kyllästyn, siinä ne koukut kun tuppaavat olemaan samoja. Toistaiseksi ainakin toimii.

Olen soittanut monta vuotta pianoa ja laulanut myös kuoroissa. Haaveeni on osata laulaa tarpeeksi hyvin, jotta voin joskus esiintyä pitkässä kiiltävässä leningissä hämyisessä baarissa. Ehkä sitten, kun täytän viisikymmentä.

Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta

2009-08-03T14:59:00.004+03:00

Olen ollut monessa tilaisuudessa, jossa puhutaan uusliberalismista. Minulla on niissä yleensä sellainen olo, että toinen silmä on koko ajan kiinni ja toinen auki. Kerronpa miksi.

Otetaan esimerkiksi kansainvälinen kauppapolitiikka. Saharan eteläpuoleisen Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren mailla on ollut Cotonoun sopimuksen nojalla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta ja vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Tämän ne saivat korvauksena kolonialismin ajoista. Näin sen pitäisi olla hyvin köyhän ja hyvin rikkaan alueen välillä.

Sitten kaikki haluavat päästä toisten markkinoille ja suojata samalla omaansa.

EU ja Yhdysvallat suojaavat omaa maatalouttaan. WTO-neuvottelut eivät ole edenneet, koska kehitysmaat asettivat neuvottelujen jatkamisen ehdoksi EU:n ja Yhdysvaltojen maatalous- ja vientitukien vähentämisen. EU ja Yhdysvallat ei kuitenkaan halua vähentää niitä. Näin suosittua on vapaakauppa.

Minusta on mukavaa syödä kotimaista ja eurooppalaista ruokaa. Se on ilmastollekin parempi kuin kaukoruoka. Minulla ei ole tähän asiaan muuta kantaa kuin se, että EU ja Yhdysvallat ei saisi omien tukiensa ollessa käytössä vaatia vapaata pääsyä köyhien maiden markkinoille. Monet ovatkin ehdottaneet ruuan poistamista WTO:sta. Nyt ilmastonmuutoksen myötä minusta sieltä pitäisi poistaa enemmänkin. Ei ole mitään ideaa kuskata tuotteita maapallon ympäri, kun ne voisi tuottaa lähempänäkin.

EU on neuvottelemassa ensivaiheen EPA-sopimuksilla vapaata pääsyä 80 prosentille kaikista, myös muista kuin maataloustuotteista, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden markkinoille. Tämä koskee myös vähiten kehittyneitä maita.

Neuvottelumetodit lähenevät kiristystä: Jos maat allekirjoittavat ensivaiheen EPA:t, ne saavat vapaan pääsyn kaikelle muulle paitsi aseille, riisille ja sokerille, joista kahdella jälkimmäisellä on siirtymäaika. (Vähiten kehittyneillä AKT-mailla on vapaa pääsy Everything but Arms -sopimuksen nojalla muutenkin.) Allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat (kaikki) kuitenkin sitoutuvat siihen, että 80 prosentilla EU-tuotteista on vapaa pääsy niiden markkinoille. Jos maat eivät allekirjoita ensivaiheen EPA-sopimuksia, niiden tuotteet joutuvat EU:n yleisen tullietuusjärjestelmän (GSP, Generalised System of Preferences) alle, jonka ehdot ovat huonot.

Kaiken lisäksi EU:ta voi syyttää lahjonnasta (myös joidenkin EU-jäsenmaiden edustajat ovat pelänneet tätä): EPA-sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä AKT-maat saavat rahaa Aid for Trade -järjestelyn puitteissa. Siis apua kaupan vastineeksi. Eikö tässä ole jotakin outoa? Apua pitäisi tulla muutenkin, kauppaa pitäisi käydä muutenkin, kaupan vapauttamisen pitäisi olla iloista ja suosittua puuhaa. Jos ja kun hallinto on korruptoitunut, eikä vapaita vaaleja ole, raha lyhyellä tähtäimellä vastineeksi pitkän tähtäimen huonoista kauppasopimuksista on ymmärrettävästi neuvottelijoille houkutteleva.

Kauppaa vapautetaan tekemällä sitovia sääntöjä. Mitä vapautta se on? Minusta on kuitenkin uusliberalismia tärkeämpää huomata, että kaikki haluavat päästä toisten maiden markkinoille ja suojata samalla omaansa ulkopuoliselta kilpailulta.

Tämän vuoksi näen punaista, kun joku alkaa puhua uusliberalismista. Uusliberalistinen puhe on suositumpaa kuin teot. Edes Yhdysvaltain ulkoinen kauppapolitiikkaa ei ole vapaata, he vain haluavat, että muut vapauttaisivat omat markkinansa. Onneksi myös erään tilaisuuden puhuja, professori Heikki Patomäki, myönsi, että Yhdysvallat ei toimi vapaakaupan mukaisesti.

Pahin pelkoni on, että EU alkaa laittamaan rajasuojia kehittyneemmille AKT-maille (koska vähiten kehittyneille se ei pysty) varsinaisissa EPA-sopimuksissa ja vetoaa siihen, että allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat jo sitoutuivat siihen, tai, että EU onnistuu muuten (GSP:llä) pelottelemalla saamaan sen aikaan. Silloin koko Cotonoun asetelma olisi käännetty päälaelleen.

EPA:t, perusteet

2009-07-23T21:14:00.006+03:00

Economic Partnership Agreements ovat EU:n ja Saharan eteläpuolisen Afrikan sekä Karibian ja Tyynenmeren maiden välisiä vapaakauppasopimuksia, joita solmitaan par’aikaa. Selitän ensin taustaa.

AKT-maiden tuotteilla oli vanhastaan Cotonou-sopimuksen nojalla vapaa pääsy Euroopan markkinoille ja AKT-mailla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta. Cotonou-järjestely tehtiin entisille siirtomaille korvauksena kolonialismista. Nyt tuosta ollaan tekemässä vastavuoroista (WTO ja Cotonou määräsi uudelleensopimisesta): EU-komission kaupan pääosasto (ja ministerit) haluaa, että EU:n yritykset pääsevät AKT-maiden markkinoille. Ulkoministeriö toteaa, että ”EPA-sopimuksilla purettaisiin Cotonoun sopimuksessa määritelty AKT-maiden suosituimmuusasema[...]”.

Vähiten kehittyneet AKT-maat saavat edelleen tuoda vapaasti tuotteita EU:n alueelle ns. Everything But Arms -sopimuksen nojalla. Vienti toiseen suuntaan, EU:sta vähiten kehittyneisiin AKT-maihin, neuvotellaan EPA-sopimuksen puitteissa. Ensivaiheen EPA-sopimuksissa ehdotetaan, että 80 % eurooppalaisista tuotteista saisi tullittoman kohtelun vähiten kehittyneisiin AKT-maihin.

80 % tuotteista joutuu siis suoraan kilpailuun EU:sta tulevien tuotteiden kanssa vähiten kehittyneissä AKT-maissa. Nämä maat menettävät lisäksi tuiki tärkeitä julkisia tullituloja. Maiden talous joutuu ehkäpä niin kovaan kilpailuun, että alat eivät selviä. Eurooppalaiset yritykset saavat etua maataloustuista ja muista tuista sekä mm. korkeasta koulutus- ja teknologiatasosta. Kepan lausunnosta, pdf:

Esimerkiksi konsulttikonserni PricewaterhouseCoopersin Euroopan komissiolle tekemä vaikutusarviointi toteaa, että "sopimukset saattavat johtaa teollisuustuotannon romahtamiseen Länsi-Afrikassa". (Lähde: PricewaterhouseCoopers (2003) Sustainability impact assessment of trade negotiations of the EU-ACP EPAs)

Miksi tätä tehdään? Unohtuiko kolonialismin aika? Perusteluina on ollut, että kauppa ei ole lähtenyt ”kehittymään” Cotonousta huolimatta. So what? Miksi EU:n pitää ”kehittää” muita maita ja vielä tällä tavoin?

Kansainvälisten kauppasopimusten tulisi olla joustavia siten, että maat voisivat harjoittaa omaa politiikkaansa vapaammin. Kehitysmaiden on voitava asettaa halutessaan tulleja ja muita rajasuojia suojellakseen omaa talouttaan. On kyseenalaista, että valtioliittymä voi vaikuttaa toisen suvereenin valtion alueella sen harjoittamaan politiikkaan (kiitän pointista EPA-sopimuksista väitöskirjaa Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella valmistelevaa Marikki Stocchettia).

EU-komission kaupan ja kehityksen pääosastojen välillä on asiassa ristiriita. Komissiossa siis tiedetään, että sopimukset eivät suinkaan auta kehitystä. Johdonmukaisuutta kaivataan!

Katso lisää esim. Kepa Kehitysyhteistyön palvelukeskus (pdf), Ulkoministeriö

Suomalaisten vaateyritysten vastuusta ja kannattavuudesta

2009-07-12T18:40:00.004+03:00

Vaateyrityksissä suhtauduttiin kyselyihini eettisistä ostoperiaatteista yllättävän myönteisesti ja kysymyksiin vastattiin ystävällisesti. Usein tuli kuitenkin vaikutelma, varsinkin pienemmissä yrityksissä, että yhteiskuntavastuu mielletään jonakin ylimääräisenä asiana, johon ei ole varaa eikä oikein aikaakaan ja että vain kiusasin heitä kysymyksilläni.

On yrityksiä, joilla menee hyvin, ja yrityksiä, joilla menee huonosti. Ensin mainituilla on suunnittelu kunnossa ja toimitusketjut luistavat.

Osa yrityksistä suhtautuu mielestäni nuivemmin yhteiskuntavastuuseen, koska hankinta on niille jo muutenkin hankalaa (ks. Ruotsissa ollaan pidemmällä). Liiketoimet eivät ehkä ole kovin kannattavia, eikä toiminta muutenkaan luista sillä tavoin, kun niissä yrityksissä, jossa yhteiskuntavastuuta pystytään ottamaan paremmin huomioon.

Erikseen ovat sitten ne, jotka ovat joutuneet otsikoihin epäeettisyydestä, kuten H&M ja Nike. Niillä on mittavat vastuuorganisaatiot nyt ainakin. Huono julkisuus on luultavasti pakottanut ne siihen.

Onko vastuullisuudessa kysymys sitten yrityksen koosta? Tähän suomalaisten yritysten edustajat vetoavat: Kun tilaamamme osuus on niin pieni, emme voi vaikuttaa (tekisi mieleni lisätä: emme yritäkään). H&M ja Nike ovat valtavia ja ruotsalaiset vaateyritykset muutenkin suurempia kuin suomalaiset. Tai hetkinen, Suomessa on Amer, maailman suurin urheiluvälineyritys, jonka vastuuta olen myös selvittänyt. On muutama muukin kohtuullisen iso.

Ehkäpä nämä asiat liittyvät yhteen. Vain kannattava yritys kasvaa. Voiko vain kannattava yritys olla vastuullinen? Sitä on maailmalla nopean googlauksen perusteella tutkittukin aika paljon.

Niin, ja se menee myös niin, että yhteiskuntavastuun huomioiminen parantaa kilpailukykyä. Sitä on tutkittu vielä enemmän. Erään tutkimuksen (s. 10-11 vuodelta 2000) mukaan molemmat väitteet, kannattava yritys on vastuullinen ja vastuullinen yritys on kannattava, tuntuisivat pitävän paikkansa.

On se tehtaisiin vaikuttaminen hankalaa muillekin. Brittiläisen eettisen muodin professorin Doug Millerin mielestä tehtaisiin vaikuttaminen on niin vaikeaa, että parasta olisi, jos brändiyritykset omistaisivat tehtaat. Näin niillä olisi sananvaltaa. Tämä on suomalaisten yritysten vahvuus vastuullisuudessa. Monet omistavat tehtaita ainakin toistaiseksi.

Ruotsissa ollaan pidemmällä

2009-07-09T16:19:00.002+03:00

Suomalaiset vaateyritykset olivat sosiaalisessa ja ympäristövastuussa esimerkiksi ruotsalaisia jäljessä (ks. Vaatteita Etelästä, pdf). Usein sanotaan, että se johtuu siitä, että suomalaiset yritykset ovat vasta oppineet uuden tavan tehdä bisnestä: teettämään ulkomailla. Tilastot viittaavat siihen, että näin on tapahtunut vielä viimeisen kymmenenkin vuoden aikana.

Katsotaanpas vertailun vuoksi Ruotsi: Siellä vuonna 2008 EU:n osuus on kilomäärissä vain 25% kun Suomessa vastaava osuus oli yli puolet. Siis vähemmän kauttakulkua, enemmän suoraa tuontia. Ruotsissakin Aasian osuus on kasvanut (vähän alle puolesta yli 60 prosenttiin) viimeisen kymmenen vuoden aikana, johtuen luultavasti osittain kiintiöiden poistumisesta WTO-jäsemaiden väliltä. Vaatteiden hankinta on siirtynyt Ruotsissakin yhä enemmän Aasiaan.

Monesti puhutaan, että hankinta siirtyy aina vain kauemmaksi. Ruotsiin tuli Virosta vuonna 1998 kolme prosenttia vaatteista kilomäärinä, kun sama luku vuonna 2008 oli yksi prosentti. Viro on ollut Suomelle merkittävämpi: vielä vuonna 1998 sieltä tuli Suomeen 11 prosenttia vaatteista, kun kymmenen vuoden päästä viisi. Jos nyt noin pienistä osuuksista voi jotakin päätellä, voisin sanoa, että lähialueilta ollaan todella siirtymässä kauemmaksi.

Itä-Eurooppa ja Venäjä ovat ehkä yllättäen merkittävämpiä Ruotsille kuin Suomelle. Niiden merkitys Ruotsille on hieman laskenut ja Suomelle hieman kasvanut. Veikkaisin, että Suomessakin siirrytään vähitelleen vielä kauemmaksi itään, kun Itä-Euroopan osuus ensin kasvaa nykyisistä lukemista.

Ruotsissa ollaan siis pidemällä sekä hankinnassa että vastuussa. Tämän ovat esittäneet myös Elina Grundström ja kumppanit (Globalisaation portinvartijat, 2004): tässä hankintaa koskeva väite saa tilastollista vahvistusta.

Tilastot: Eurostat

Tyyli on muodin vastakohta eli tyylin, muodin ja trendin eroista

2009-07-05T14:44:00.004+03:00

Tyyli ja muoti ovat sosiaalisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat kulutukseen monimutkaisilla tavoilla. Tyylillä ja muodilla on esteettistä arvoa, jonka lisäksi ne ovat tärkeitä kulutuksen, eli rahan käytön, tutkimukselle.

Georg Simmel on 1800-luvun puolessa välissä syntynyt saksalainen sosiologian klassikko, jonka Muodin filosofia (1986, 38-39) on edelleen ihanan ajankohtaista luettavaa. Lainaan ajatuksen teoksesta seuraavassa:

Muoti on kuin aalto: Uuden muodin omaksuu ensin pieni joukko, minkä vaikutuksesta muoti leviää ja aalto kasvaa. Tavoittaessaan eniten massaa muoti on laajimmillaan ja lopuksi se kuihtuu seuraavan aallon tieltä. Ollessaan muotia muoti on jo kuollut: Kun suuri massa on omaksunut muodin, uranuurtajat ovat laittaneet liikkeelle jo uuden, ja massan juuri omaksuma muoti on auttamattomasti vanhaa. (Simmel 1986, 38-39.)

Muodin ja tyylin käsitteille on annettu tieteellisessä keskustelussa erilaisia määritelmiä ja arkipuheessa käsitteet monesti sekoittuvat keskenään. Yleensä muoti mielletään pukeutumisesta puhuttaessa muotimaailman tuotokseksi, joka ilmenee ideaalityyppisenä muotilehdissä ja muotinäytöksissä.

Tyyli mielletään useimmiten pysyvämmäksi kuin muoti. Puhutaan klassisesta tyylistä, joka on klassisen kauneuskäsityksen mukaista ja muuttumatonta, eli muodin vastakohta. Toinen tyylin merkitys on henkilökohtainen tyyli, joka tarkoittaa sitä, että yksilö on luonut oman tyylinsä muoteja ja vaikutteita sekoittamalla (samaa kuin Pierre Bourdieun habituksen ajatus).

Trendi taas on nopeasti vaihtuvaa muotia. Eräs vaaetalan ammattilainen on sanonut, (muistaakseni Elina Grundstömin toimittamassa Globalisaation portinvartijat -kirjassa) että Suomessa ei osattu myydä trendiä ennen kuin H&M tuli. Allekirjoitan tuon väitteen.

Tyyli, muoti tai trendi ei koskaan voi olla täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi luoda tyyliä, muotia tai trendiä yksin, vaan se on aina osa sosiaalista ympäristöä. Tyyli edellyttää, että kokonaisuus on sekoitus uusia ideoita ja tarpeeksi paljon vanhaa ja totuttua, jotta katsojat osaisivat luokitella sen suhteessa muihin tuntemiinsa ilmiöihin. Muuten se näyttää vain friikiltä. Itse asiassa trendsetterin (tai uuden muodin luojan) uusi tyyli näyttää aina friikiltä niistä, jotka eivät kuulu samalle sosiaaliselle kentälle (Pierre Bourdieun termi). Trendsetteri ottaa myös aina riskin: jos muut eivät seuraakaan häntä, uusi tyyli jää friikiksi.

Muodilla on kaksi puolta: toisaalta se tarjoaa erottautumisen välineen, toisaalta mahdollisuuden muodin maskin alle piiloutumiseen. Muoti tarjoaa hyväksytyn ja samalla kadehditun tavan pukeutua. (Simmel 1986, 22-25.)

Voiko muodilla huijata? Voi. Suomessa (toisin kuin Ranskassa) voi esimerkiksi jossain määrin ”huijata” vaikutelmaa omasta yhteiskunnallista asemasta ja taitava pukeutuja voi onnistua ilmentämään taloudellista, kulttuurista tai sosiaalista pääomaa enemmän kuin hänellä niitä oikeasti on.

Kaikki eivät välttämättä halua erottua lainkaan. On muodikkuuden liioittelijoita ja muodin kieltäjiä (Simmel 1986, 48-50). Vaikka Simmel kirjoittaa muodista modernina ilmiönä, jossa ylemmät luokat erottautuvat alemmistaan, hän on huomannut, että erottautumiskamppailusta voi kieltäytyä ja muodilla voi leikkiä.

Ja Simmelin essee oli kirjoitettu 1800-luvulla!

Miksi sitten vihreät eikä vasemmisto?

2009-07-02T17:17:00.012+03:00

Aiempi otsikkoni Miksi vihreät eikä vasemmisto oli ehkä hieman ilkeästi otsikoitu lupaamaan enemmän kuin siinä oli. Korjaan tällä tapahtunutta. Miksi sitten vihreät eikä vasemmisto?

Koska pidän ympäristönsuojelua äärimmäisen tärkeänä.

Koska vasemmisto(liitto) ajattelee mielestäni taloudesta liian teoreettisesti. Teorian tasolla kaikki toimii hienosti, mutta käytäntö ei olekaan niin puhdas. Markkinoita ainakin on monia, ei vain yksi (kiitän pointista ranskalaista nykysosiologiaa, mm. Michel Callonia). Saattaa olla, että joka markkinalla on oma markkinataloutensa. Sitä paitsi kannatan monessa tapauksessa markkinataloutta, kapitalismia (tuotantovälineiden yksityisomistusta) sen sijaan mitenkään välttämättä en, koska, kuten sanottu, nykysysteemillä on luontoa ja ihmisoikeuksia tuhoavaa voimaa. Tuotantovälineet voivat olla valtion tai työtenkijöiden tai yksityisessä omistuksessa. Tärkeää on kuitenkin se, mistä markkinasta puhutaan, millaiseksi talous muodostuu.

Vaatteiden kyseessä ollessa minusta olisi hyvä, että brändiyhtiöt (tai työntekijät tai valtio, jos se ei kovin korruptoitunut) omistaisivat tehtaat. Näin tehtailla ei olisi niin paljoa pelkoa tilausten siirtymisestä ja työoloja voitaisiin paremmin kehittää. Kiitän tästä pointista eettisen muodin professoria Doug Milleriä.

Symppaan pragmatismia. William I. Thomas ja Florian Znaniecki ovat sanoneet sosiologiaa vaivaavasta rakenteen ja toiminnan välisestä sovittamattomuudesta, että sitä on tutkittava tapauskohtaisesti. Se on minusta hienoa! Ei ole tarkoitus pienentää informaation tarkkuutta laittamalla liian monta asiaa väkisin samaan muottiin.

Tulipas tieteellinen perustelu. Taitaa olla ikävä yliopistolle.

Nyt on myönnettävä, että talouden saralla vihreissä vallitsee anarkia. Puolue yrittää tehdä asialle jotakin. Toivotaan, että tekstiä saadaan paperille ja että pienille ilmiöille on edelleen tilaa. Jotenkin luulen, että ainakin jälkimmäinen toiveeni toteutuu.

EU:ssa: Tuotteille maksimissaan kahden vuoden takuu

2009-06-29T20:47:00.008+03:00

Euroopan unionista kuuluu kummia. Siellä ollaan ajamassa direktiiviä, jonka mukaan tuotteilla olisi käytännössä vain kahden vuoden takuu.

Melkoisen puhtoinen Kuluttajaliitto on lähtenyt barrikadeille asian puolesta ja kirjoittaa seuraavaa:

EU:ssa valmisteltava kuluttajansuojan uudistus romuttaisi toteutuessaan suomalaisen kuluttajansuojan.

Kuluttajakomissaari Meglena Kuneva on nyt esittänyt lainsäädännön maksimiharmonisatiota, jolloin kansallisvaltiolla ei olisi enää mahdollisuutta pitää yllä korkeampaa kuluttajansuojan tasoa. Suomessa tämä olisi kuluttajan kannalta ratkaiseva huononnus.

Ymmärsin lisäksi, että tuo maksimiharmonisaatio on poikkeuksellista, yleensä jäsenmaat voivat säätää direktiiviä tiukempia lakeja, jos haluavat.

Kuluttajaliitto vetää mukaan jäsenneuvottelutkin:

Suomen liittyessä Euroopan Unioniin oli monella taholla huolena, että maamme korkea kuluttajansuoja on vaarassa kun lainsäädäntöjä harmonisoidaan jäsenvaltiossa. Eduskunnan Suuren Valiokunnan lausumassa edellytettiin jo tuolloin, että Unionin jäsenyys ei heikennä kuluttajansuojaamme.

Ihmettelen vaan, miten tässä nykyisessä ilmastonmuutoksessa kukaan voi edes ehdottaa tällaista? Kuluttajakomissaarin luulisi ajavan kuluttajien etua, koska hänen tittelinsä ei ole kulutuskomissaari. Taidan ryhtyä minittämään (tosiaankin minitän) häntä kerskakulutuskomissaariksi.

Asia on ymmärtääkseni edelleen ajankohtainen, parlamentti ei ole käsitellyt sitä vielä. Nyt olisi se paikka ottaa yhteyttä omaan meppiin.

Vaatteiden maahantuontitilastoja

2009-06-27T15:19:00.030+03:00

Laskeskelin vaatteiden maahantuontitilastoja. OpenOffice teki kuvista vähän sotkuiset, mutta voit myös ottaa datan ja hieman selvempiä kuvioita täältä, jonka pohjalla on kyllä näkymättömiä laskutoimituksia. Jos kiinnostaa, alkuperäisiä exceleitä saa minulta: etunimi@sukunimi@iki.fi.

Kiina on hyvin suuri Suomen vaatteiden maahantuontimaa: 30% kilomäärinä ja 18% arvossa. Lopun Aasian osuus on kilomäärinä 9% ja arvossa 3%. Euroopan osuus on myös suuri (kilomäärinä 58% ja arvossa 75%), mutta se on suurelta osin kauttakulkua Aasiasta. Huomaa myös muiden mantereiden mitättömän pienet osuudet.

Kiinan ja Aasian suoran tuonnin osuus on kasvanut rajusti vuodesta 1998, jolloin molempien osuudet olivat kilomäärinä 17% ja arvossa 10%. Euroopan osuus oli kilomäärinä tuolloin 66% ja arvossa 79%. Viron osuus on pienentynyt puoleen ja Saksan tuplaantunut kymmenessä vuodessa.

Suomalaiset yritykset ovat oppineet viimeisen kymmenen vuoden aikana tuomaan yhä enemmän suoraan Kiinasta ja Aasiasta. Kiinasta ja muista WTO-jäsenmaista tulevilta vaatteilta ovat myös poistuneet kiintiöt tällä aikavälillä.

Inflaatiolle ei ole ollut tilaa hinnoissa, vaan ne ovat pysyneet samoina vuodesta 1995 vuoteen 2008 ja jopa laskeneet hieman. Kilpailu alalla on siis kovaa (myös kehitysmaiden välillä).

Lähde: Eurostat.

Vaatteista, peruskauraa

2009-06-26T15:21:00.002+03:00

Tässä vähän siitä, mitä yleensä teen, nimittäin vaatteista ja niiden eettisyydestä.

Vaatteet ovat ihania kapistuksia, koska niihin liitetään niin monimutkaisia sosiaalisia arvostelmia.

Tein graduni vaateyritysten välisistä valtasuhteista. Kun Suomen rajoja avattiin kauppapolitiikalla, kotimainen vaatetusteollisuus joutui kovenevaan kilpailuun ulkomaisen kanssa. Sen seurauksena ala kuoli Suomessa lähes täysin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Työvoiman siirtyminen Suomen rajojen ulkopuolelle ei siis vaatetusteollisuudessa ole mikään uusi juttu.

Valta on siirtynyt vaatteen tuotantoketjussa koko ajan valmistajalta brändiyhtiöön päin sikäli kuin valmistajia jäi Suomessa eloon. Osa muuttui brändiyrityksisksi tai ryhtyi jopa jälleenmyyjiksi. Kuluttajaa, makuja, muotia ym. koskeva tieto on Etelän yrityksille vaikeasti saavutettavaa, jonka lisäksi sitä varjellaan Pohjoisen yrityksissä.

Laajensin sittemmin FinnWatchissa työskennellessäni vaatteiden eettisyyteen. Olen tehnyt aiheesta kaksi selvitystä: Vaatteita Etelästä 2006 ja Hikipajat pinnalla 2008, jälkimmäisen urheilukaupasta. Molemmat ovat luettavissa täällä. Kyselin suomalaisilta yrityksiltä mistä ne hankkivat vaatteet, ja asetetaanko hankinnassa mitään eettisiä periaatteita. Selvityksiä voi siis käyttää ostopäätösten tukena.

Minulta kysytään monesti, miten vaatteita pitäisi ostaa ollakseen eettinen. Vastaus ei ehkä tyydytä: Kaikilla yrityksillä on paljon matkaa siihen, että mitään voisi suositella. Positiivista on kuitenkin, jos yritys tekee eettisyyden eteen edes jotakin. Katso esimerkiksi kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan sivuilta eettisistä vaatteista. Melko kriittisiä ovat, ja hyvä niin.

Miksi vihreät eikä vasemmisto

2009-06-25T22:08:00.001+03:00

Monet valittavat, että vihreiltä puuttuu uskottava talouspolitiikka. Puolue onkin juuri asettanut talouspoliittisen työryhmän. Yritän laittaa pökköä pesään.

Sosiologikollega Anna Kontula kirjoittaa vasemmistoliitosta blogissaan:

”Meidät erottaa demareista se, että sosiaalidemokratia vaatii ihmisystävällisiä muutoksia tämän järjestelmän sisällä (joka tosin on heiltä viime vuosina osittain unohtunut). Me taas ajattelemme, että muutosta ihmis- ja luontoystävälliseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa.”

Kaksi tärkeää virkettä peräkkäin. Kiinnostava tuo ajatus kapitalismista. Tämä on kaikki peruskauraa, mutta Kontula on onnistunut tiivistämään sanomansa hyvin. Tässä on vihreille ajattelun paikka: Onko ihmis- ja luontoystävällisen yhteiskunta mahdollista toteuttaa vallitsevan kapitalismin puitteissa?

Olisi kiinnostavaa tietää, missä Kontulan ajattelussa on vallankumouksen paikka. Jotkut määrittelevät sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton eroksi vallankumouksen, johon Kontulakin välillisesti viittaa, mutta molemmista puolueista löytyy toki monin eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Erottaako demarit vasemmistoliitosta se, että demarit pyrkivät muuttamaan systeemiä, mutta vasemmistoliittolaiset haluavat vallankumouksen? Entä mitä vallankumouksella tarkoitetaan? Aseellista selkkausta tai jotakin demokraattisempaa?

Palatakseni ensimmäiseen kysymykseen kapitalismin tuhoavasta voimasta, ensinnä on erotettava kapitalismi ja markkinatalous, vaikka näitä tunnutaan usein käytettävän synonyymeinä. Kapitalismi tarkoittaa klassisen määritelmänsä mukaan tuotantovälineiden yksityisomistusta. Wikipedia määrittelee kapitalismin juuri näin, mutta sekoittaa sen markkinatalous-otsikon alla seuraavasti:

”Kapitalismilla yleensä viitataan taloudelliseen järjestelmään, jossa melkein kaikki on yksityisesti omistettua ja missä kaikki sijoitukset, tuotanto ja tuotteiden hinnoittelu ja palvelut päätetään markkinatalouden kautta.”

No, tämä on tapa, joten käsitettä todellakin käytetään. Nyt haluan erottaa toisistaan kapitalismin ja markkinatalouden.

Markkinatalous on Wikipedian mukaan ”talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus eli hyödykkeiden hintojen määräytyminen on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä”.

Klassisen määritelmänsä mukainen kapitalismi ja markkinatalous voivat siten ainakin teoriassa esiintyä toisistaan riippumatta. Tuotantovälineet voivat olla kollektiivisessa omistuksessa, mutta hinnat voivat silti määräytyä markkinoilla. Näinhän usein onkin, taloudet ovat sekatalouksia, Wikipedia jatkaa.

Olen itse vihreä, joka pitää ammatillista järjestäytymistä tärkeänä. Yksittäisten ihmisten täytyy yhteen hiileen puhaltamalla luoda vastavoimaa yrityksille. Yritys vastaan yksi yksittäinen työntekijä on asetelmana liian epätasa-arvoinen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että työntekijät omistaisivat tuotantovälineet. Suunnitelmataloutta en sen sijaan kannata, kuten ei muuten Kontulakaan.

On kuitenkin totta, että markkinataloudella ja kapitalismilla yhdistettynä on tuhoavaa voimaa erityisesti luonnon ja ihmisoikeuksien suhteen. On kiinnostava kysymys, missä määrin voi olla vihreä ja kannattaa olemassa olevaa järjestelmää sellaisenaan.

Kontulan ajatus ahneuteen perustumattomasta taloudesta on kaunis, mutta ei mielestäni kovinkaan realistinen. Hän esittää kuitenkin realistisia hyviä esimerkkejä kuten kirjastot, jokamiehen oikeudet, talkooperinteen ja vapaat lähdekoodit. Jos vasemmistolaisuus on jälkimmäistä, liityn joukkoon, niin kuin varmasi aika moni muukin vihreä.

Vallankumousta en kuitenkaan lähtisi vaatimaan. Varsinkin todellisissa aseellisissa vallankumouksissa syntyy tila, jossa on hyvin todennäköistä, että valtaapitäviksi nousee uusi pieni eliitti. Kannatan ennemmin hitaampaa muutosta.

Kysymys sosiaalidemokratia vai vasemmistoliitto tuntuu jäävän vaille vastausta. Liian moni käsite on tarkentumatta. Kuten Kontulakin toteaa, vasemmistolta puuttuu idea, vaikkakin hän näkee sen olevan muotoutumassa.

Ehkä meidän vihreiden ei tarvitse niin kauheasti hävetä sitä, että meillä on taloudesta monella eri tavalla ajattelevia ihmisiä, jos kerran vasemmistokin on hukassa? Toivotan kuitenkin puolueen talouspoliittisen työryhmän erittäin tervetulleeksi ja hyvin tarpeelliseksi. Toivottavasti saamme tuloksia pian.

Kehitysapua poliisille?

2009-06-25T21:57:00.007+03:00

Tässä on aihe, josta pitäisi varmaan poliittisen korrektiuden nimissä vaieta: poliisin roolin tärkeydestä kehitysmaissa. En ole vielä törmännyt missään aihetta koskevaan keskusteluun. Ihmettelen, miksi. Onko aihe todellakin poliittisesti liian arka?

Meidän yhteiskunnassamme poliisin kanssa joutuu tekemisiin harvoin. Sen olemassaolo, lahjomattomuus ja hyvä toiminta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pelkkä poliisin pelote ja potentiaalinen sen kanssa tekemisiin joutuminen saa pitkälti yhteiskuntamme toimimaan.

Monissa kehitysmaissa poliisi toimii näkyvästi valtaapitävien ehdoilla lain noudattamisen valvonnan sijaan. Esimerkiksi ay-aktiivit joutuvat usein hankaluuksiin poliisin kanssa toiminnasta, joka meillä on aivan sallittua normaalia ay-toimintaa. Laki kieltää esimerkiksi vapaan ammatillisen järjestäytymisen joissakin maissa, mutta ei kaikissa niissä, joita nyt tarkoitan.

Poliisin puolueettomuus ja lahjomattomuus takaa yhteiskunnan toiminnan, mutta kehitysavussa ei anneta varoja poliisin toimintaan. Budjettituki on ulkoministeriössä osa ohjelmayhteistyötä, jota tehdään seuraavilla sektoreilla: metsä, vesi, ympäristö, energia, koulutus, terveys, alue ja maaseutukehitys. Kehitysministeri Väyrynen ei tiettävästi halua laittaa paljoa varoja budjettitukeen.

Esimerkiksi Kiinassa poliisin palkat ovat pienet, koska yleensä oletetaan, että poliisi pyytää lahjuksia, joilla hänen perheensä tulee toimeen. Vaikutuksena lakien noudattamista ei valvota – yleinen ongelma kehitysmaissa. Lainsäädäntö saattaa olla ja usein onkin hyvää ja ajan tasalla, ongelmana on useammin tehokkaan valvonnan puute.

Voisiko poliisin toimintaa sitten tukea kehitysavusta? Pitäisi ainakin varmistaa, että poliisi ei ole vain valtaapitävien intressien käsikassara, vaan että se oikeasti edistää lakien noudattamista.

Entä sitten siviilikriisinhallinta? Onko poliisilla roolia näissä keskusteluissa? Poliisi on yhteiskunnan sisäinen väkivaltakoneisto, armeija ulkoinen. Kuuluuko poliisi siviili- vai sotilaalliseen kriisinhallintaan? Vastaus on harvinaisen selvä: Poliisi ja oikeusvaltion kehittäminen kuuluvat siviilikriisinhallintaan kahtena EU:n määrittelemästä viidestä painopistealueesta.

Sentään jossakin keskustelussa poliisin rooli on mukana, vaikkakin siviilikriisinhallinta.org -sivustolla sanotaan, että siviilikriisinhallinta on käsitteenä suurelle yleisölle lähes tuntematon. Työtä siis riittää silläkin saralla.

Työtä on kuitenkin vielä enemmän tässä aiheessa, nimittäin maissa, joissa ei ole ihmisten turvallisuutta uhkaavaa kriisiä. Joissa tilanne on jatkunut pitkään samana ja köyhyys ja korruptio vaivaavat. Kun poliisi on korruptoitunut, varmaa on, että mikään muukaan ei toimi. Vääryyttä kokeneet eivät saa oikeutta ja poliisi suorittaa tehtäviä, jotka eivät lain mukaan sille kuulu.

Kaivattaisiin keskustelua poliisin tärkeydestä kehityksessä. Poliisit ilman rajoja -järjestön perustaminenkaan ei olisi pahitteeksi. Poliisi tekee kansainvälistä yhteistyötä, mutta poliisin vuosikertomuksessa 2008 todetaan, että ”poliisin kansainvälisen yhteistyön tavoitteena on tukea poliisin kansallisten tavoitteiden saavuttamista”. Ei siis puhettakaan muiden maiden kehityksen tukemisesta.

Julkaistu myös Kepan uutisblogissa 2.9.2009