Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.

Ei edistystä suomalaisten vaateyritysten vastuussa

Teimme Repulle, Puhtaat vaatteet -kampanjalle ja FinnWatchille selvityksen suomalaisten vaatetuksen ja urheilukaupan yritysten yhteiskuntavastuusta. Selvitys Ostoja etelästä ja hikipajoista (2009) on jatkoa vaatetusalan Vaatteita etelästä (2006) ja urheilukaupan Hikipajat pinnalla -selvityksiin (2007).

Selvityksessä tutkittiin 28 kotimaisen yrityksen kohdalta, onko vastuussa tapahtunut edistystä parin viime vuoden aikana. Edistystä ei ole juurikaan tapahtunut. Urheiluyritysten tiedot eivät olleet muuttuneet lainkaan. Vaatetusyritysten kohdalla oli pieniä parannuksia, M.A.S.I Company oli laatinut yhteiskuntavastuun toimintaohjeiston, Nanso oli liittynyt BSCI:hin, mutta toisaalta yleisenä trendinä hankinta on siirtynyt yhä kauemmas Kiinaan. Lähikauppa (Euromarket) oli ottanut uuden omistajan myötä takapakkia vastuussaan, eikä se enää julkaise vuosittaisia vastuuraportteja.

Yleisarvosanana suomalaiset yritykset saavat sosiaali- ja ympäristövastuustaan melko huonon. Ulkopuolisia tarkastuksia tekeviä vastuujärjestelmiä on vain harvoilla. Niistä on käytössä vain BSCI, joka ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Parempiakin olisi, miksi liittyä löysempään järjestelmään?

Selvitys on luettavissa tällä sivulla ja osoitteessa http://www.finnwatch.org/julkaisut.html

Tosi-TV:tä ompelusta Intiassa

Verta, hikeä ja t-paitoja on tosi-TV -ohjelma muotia rakastavista brittinuorista, jotka menevät töihin intialaisille vaatetehtaille. Neliosaisesta sarjasta on tullut kaksi osaa.

Melkein jätin ensimmäisen osan katsomisen kesken, kun mielestäni ohjelman tekijöillä oli oma eettisyytensä kateissa. Zoomattiin itkua, vaikka asianomainen kielsi. Katsoin kuitenkin osan ja toisenkin, loppuun. Toinen osa ei ollut enää niin paha tuon itkun kannalta, vaikka siinäkin oli ahdistusta kyllikseen.

Sinänsä ohjelman tekijöillä oli kuitenkin varmasti hyvät aikeet, ja on hyvä idea tehdä tosi-TV:tä oikeista oloista Etelässä. Olen myös kuullut ylistäviä kommentteja ohjelmasta, koska siinä ilmenee hyvin intialaisten vaikea tilanne.

Räätälit saivat pienemmillään 10 rupiaa per paita. Se on 16 eurosenttiä nykyisillä kursseilla. Hyvä ompelija (huono ei kykene tuohon määrään) joutuu tekemään päivässä 20 kelpuutettavaa vaatetta saadakseen 200 rupiaa eli 3,1 euroa.YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä.

Nuoret britit eivät saavuttaneet edes kuuden paidan määrää kolmessa vuorokaudessa. Paljon kangasta meni haaskuuseen.

Työpäivä ahtaassa ”ompelukoneita sisältävässä huoneessa” alkoi klo 9 ja töitä tehtiin jopa klo 24 saakka. Työntekijät, jotka kaikki olivat jostakin syystä miehiä, nukkuivat tehtaan lattialla ja lähettivät palkastaan rahaa kotiin. Tehtaassa ei ollut lavuaaria suihkusta puhumattakaan ja sähkönkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Tehtaan voittomarginaali oli ohjelman mukaan 40-50 rupiaa eli 62-78 eurosenttiä per vaate. Ohjelmassa eräs brittinuorista arvioi kyseisen paidan maksavan kaupassa 10 puntaa eli reilut 10 euroa (11,5 € nykykurssilla). (Ks. tässä blogissa lenkkarin hinnan jakautuminen.)

Kuten toinen brittinuorista sanoi, räätälit eivät elä palkallaan, he vain pysyvät hengissä. Olen samaa mieltä. He viettävät päivät ja yöt tehtaassa maksaakseen esimerkiksi lastensa opiskelun. Se ei ole elämää. He uhrautuvat lastensa vuoksi.

Eräskin sarjan nuori brittimies julisti ensimmäisessä osassa, että hänestä köyhyys on itseaiheutettua. Mielen mahdollista muuttumista käsitellään ainakin kakkososassa. Katsokaa itse! Ohjelman jokainen osa on katsottavissa kuukauden päivät Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/video/711885. Ensimmäinen osa poistuu Areenasta 12.2.

Odotan myös toista vastaavaa sarjaa Verta, hikeä ja noutoruokaa. Valmistaudun jo etukäteen tulevaan. Sarjan jälkeen taidan ryhtyä kokkailemaan enemmän itse lähellä tuotetuista raaka-aineista.

Elämiseen riittävä palkka, osa 2

Kehitysmaissa palkat ovat pienempiä, mutta eläminen on myös halvempaa kuin meillä. Kuinka pieniä palkat oikein ovat?

Esimerkki Australian Oxfam-järjestön urheiluraportista vuodelta 2006 (pdf, HTML Googlessa s. 16):

Indonesialaiset urheiluvaatetusteollisuuden työntekijät tienasivat 800 000 rupiaa (75,29 euroa) kuussa tai 5 000 rupiaa (47 eurosenttiä) tunnissa vuonna 2006. He saivat myös pientä korvausta lounasta ja työmatkoja varten.

Naimattoman työntekijän täytyi työskennellä 6 tuntia kuukausittaisen juomavetensä, 4,5 tuntia riisinsä ja 40 tuntia kuukauden majoituksena eteen. Kuukauden kananlihojen vuoksi piti työskennellä 3,75 tuntia, 2 tuntia kananmunia varten ja 18,5 tuntia kuukauden vihanneksien saamiseksi ruokapöytään. Sokeri, tee, ja maito maksoivat 2,8 tunnin työpanoksen verran. Näistä tulee yhteensä 77,55 työtuntia. Vertailun vuoksi: Suomessa normaali työaika on 38,25 tuntia viikossa.

Oxfamin tutkijat kysyivät työntekijöiltä, mitä he ostaisivat, jos saisivat enemmän palkkaa. Vastaus oli parempilaatuista ruokaa ja lihaa kanan sijasta, kahvia teen sijasta. Naiset ostaisivat 24 eurosenttiä pullolta maksavaa yrttijuomaa kuukautisten ajaksi.

Laskelmissa on huomattava, että kuukausittainen palkka oli 75,30 euroa. Se tekee 2,51 euroa päivässä (laskettu 30 päivälle, koska joka päivä täytyy syödä). YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on 1,25 US dollaria päivässä. Toinen köyhyysraja on kaksi dollaria.

On palkkoja, jotka ovat jopa alle tuon haamurajan, 1,25 dollaria päivässä. Ks. esim. kirjoitukseni Elämiseen riittävä palkka tässä blogissa. Intialaiset erittäin raskasta valimotyötä tekevät miehet ”ansaitsivat” puoli US dollaria päivässä. Working poor, sanoakseni. Tämän vuoksi on lapsityövoimaa. Aikuiset eivät pysty elättämään lapsiaan.

Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta

Olen ollut monessa tilaisuudessa, jossa puhutaan uusliberalismista. Minulla on niissä yleensä sellainen olo, että toinen silmä on koko ajan kiinni ja toinen auki. Kerronpa miksi.

Otetaan esimerkiksi kansainvälinen kauppapolitiikka. Saharan eteläpuoleisen Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren mailla on ollut Cotonoun sopimuksen nojalla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta ja vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Tämän ne saivat korvauksena kolonialismin ajoista. Näin sen pitäisi olla hyvin köyhän ja hyvin rikkaan alueen välillä.

Sitten kaikki haluavat päästä toisten markkinoille ja suojata samalla omaansa.

EU ja Yhdysvallat suojaavat omaa maatalouttaan. WTO-neuvottelut eivät ole edenneet, koska kehitysmaat asettivat neuvottelujen jatkamisen ehdoksi EU:n ja Yhdysvaltojen maatalous- ja vientitukien vähentämisen. EU ja Yhdysvallat ei kuitenkaan halua vähentää niitä. Näin suosittua on vapaakauppa.

Minusta on mukavaa syödä kotimaista ja eurooppalaista ruokaa. Se on ilmastollekin parempi kuin kaukoruoka. Minulla ei ole tähän asiaan muuta kantaa kuin se, että EU ja Yhdysvallat ei saisi omien tukiensa ollessa käytössä vaatia vapaata pääsyä köyhien maiden markkinoille. Monet ovatkin ehdottaneet ruuan poistamista WTO:sta.

EU on neuvottelemassa ensivaiheen EPA-sopimuksilla vapaata pääsyä 80 prosentille kaikista, myös muista kuin maataloustuotteista, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden markkinoille. Tämä koskee myös vähiten kehittyneitä maita.

Neuvottelumetodit lähenevät kiristystä: Jos maat allekirjoittavat ensivaiheen EPA:t, ne saavat vapaan pääsyn kaikelle muulle paitsi aseille, riisille ja sokerille, joista kahdella jälkimmäisellä on siirtymäaika. (Vähiten kehittyneillä AKT-mailla on vapaa pääsy Everything but Arms -sopimuksen nojalla muutenkin.) Allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat (kaikki) kuitenkin sitoutuvat siihen, että 80 prosentilla EU-tuotteista on vapaa pääsy niiden markkinoille. Jos maat eivät allekirjoita ensivaiheen EPA-sopimuksia, niiden tuotteet joutuvat EU:n yleisen tullietuusjärjestelmän (GSP, Generalised System of Preferences) alle, jonka ehdot ovat huonot.

Kaiken lisäksi EU:ta voi syyttää lahjonnasta (myös joidenkin EU-jäsenmaiden edustajat ovat pelänneet tätä): EPA-sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä AKT-maat saavat rahaa Aid for Trade -järjestelyn puitteissa. Siis apua kaupan vastineeksi. Eikö tässä ole jotakin outoa? Apua pitäisi tulla muutenkin, kauppaa pitäisi käydä muutenkin, kaupan vapauttamisen pitäisi olla iloista ja suosittua puuhaa. Jos ja kun hallinto on korruptoitunut, eikä vapaita vaaleja ole, raha lyhyellä tähtäimellä vastineeksi pitkän tähtäimen huonoista kauppasopimuksista on ymmärrettävästi neuvottelijoille houkutteleva.

Kauppaa vapautetaan tekemällä sitovia sääntöjä. Mitä vapautta se on? Minusta on kuitenkin uusliberalismia tärkeämpää huomata, että kaikki haluavat päästä toisten maiden markkinoille ja suojata samalla omaansa ulkopuoliselta kilpailulta.

Tämän vuoksi näen punaista, kun joku alkaa puhua uusliberalismista. Uusliberalistinen puhe on suositumpaa kuin teot. Edes Yhdysvaltain ulkoinen kauppapolitiikka ei ole vapaata, he vain haluavat, että muut vapauttaisivat omat markkinansa. Onneksi myös erään tilaisuuden puhuja, professori Heikki Patomäki, myönsi, että Yhdysvallat ei toimi vapaakaupan mukaisesti.

Pahin pelkoni on, että EU alkaa laittamaan rajasuojia kehittyneemmille AKT-maille (koska vähiten kehittyneille se ei pysty) varsinaisissa EPA-sopimuksissa ja vetoaa siihen, että allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat jo sitoutuivat siihen, tai, että EU onnistuu muuten (GSP:llä) pelottelemalla saamaan sen aikaan. Silloin koko Cotonoun asetelma olisi käännetty päälaelleen.

EPA:t, perusteet

Economic Partnership Agreements ovat EU:n ja Saharan eteläpuolisen Afrikan sekä Karibian ja Tyynenmeren maiden välisiä vapaakauppasopimuksia, joita solmitaan par’aikaa. Selitän ensin taustaa.

AKT-maiden tuotteilla oli vanhastaan Cotonou-sopimuksen nojalla vapaa pääsy Euroopan markkinoille ja AKT-mailla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta. Cotonou-järjestely tehtiin entisille siirtomaille korvauksena kolonialismista. Nyt tuosta ollaan tekemässä vastavuoroista (WTO ja Cotonou määräsi uudelleensopimisesta): EU-komission kaupan pääosasto (ja ministerit) haluaa, että EU:n yritykset pääsevät AKT-maiden markkinoille. Ulkoministeriö toteaa, että ”EPA-sopimuksilla purettaisiin Cotonoun sopimuksessa määritelty AKT-maiden suosituimmuusasema[...]”.

Vähiten kehittyneet AKT-maat saavat edelleen tuoda vapaasti tuotteita EU:n alueelle ns. Everything But Arms -sopimuksen nojalla. Vienti toiseen suuntaan, EU:sta vähiten kehittyneisiin AKT-maihin, neuvotellaan EPA-sopimuksen puitteissa. Ensivaiheen EPA-sopimuksissa ehdotetaan, että 80 % eurooppalaisista tuotteista saisi tullittoman kohtelun vähiten kehittyneisiin AKT-maihin.

80 % tuotteista joutuu siis suoraan kilpailuun EU:sta tulevien tuotteiden kanssa vähiten kehittyneissä AKT-maissa. Nämä maat menettävät lisäksi tuiki tärkeitä julkisia tullituloja. Maiden talous joutuu ehkäpä niin kovaan kilpailuun, että alat eivät selviä. Eurooppalaiset yritykset saavat etua maataloustuista ja muista tuista sekä mm. korkeasta koulutus- ja teknologiatasosta. Kepan lausunnosta, pdf:

Esimerkiksi konsulttikonserni PricewaterhouseCoopersin Euroopan komissiolle tekemä vaikutusarviointi toteaa, että "sopimukset saattavat johtaa teollisuustuotannon romahtamiseen Länsi-Afrikassa". (Lähde: PricewaterhouseCoopers (2003) Sustainability impact assessment of trade negotiations of the EU-ACP EPAs)

Miksi tätä tehdään? Unohtuiko kolonialismin aika? Perusteluina on ollut, että kauppa ei ole lähtenyt ”kehittymään” Cotonousta huolimatta. So what? Miksi EU:n pitää ”kehittää” muita maita ja vielä tällä tavoin?

Kansainvälisten kauppasopimusten tulisi olla joustavia siten, että maat voisivat harjoittaa omaa politiikkaansa vapaammin. Kehitysmaiden on voitava asettaa halutessaan tulleja ja muita rajasuojia suojellakseen omaa talouttaan. On kyseenalaista, että valtioliittymä voi vaikuttaa toisen suvereenin valtion alueella sen harjoittamaan politiikkaan (kiitän pointista EPA-sopimuksista väitöskirjaa Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella valmistelevaa Marikki Stocchettia).

EU-komission kaupan ja kehityksen pääosastojen välillä on asiassa ristiriita. Komissiossa siis tiedetään, että sopimukset eivät suinkaan auta kehitystä. Johdonmukaisuutta kaivataan!

Katso lisää esim. Kepa Kehitysyhteistyön palvelukeskus (pdf), Ulkoministeriö

Kehitysapua poliisille?

Tässä on aihe, josta pitäisi varmaan poliittisen korrektiuden nimissä vaieta: poliisin roolin tärkeydestä kehitysmaissa. En ole vielä törmännyt missään aihetta koskevaan keskusteluun. Ihmettelen, miksi. Onko aihe todellakin poliittisesti liian arka?

Meidän yhteiskunnassamme poliisin kanssa joutuu tekemisiin harvoin. Sen olemassaolo, lahjomattomuus ja hyvä toiminta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pelkkä poliisin pelote ja potentiaalinen sen kanssa tekemisiin joutuminen saa varmaankin pitkälti yhteiskuntamme toimimaan.

Monissa kehitysmaissa poliisi toimii näkyvästi valtaapitävien ehdoilla lain noudattamisen valvonnan sijaan. Esimerkiksi ay-aktiivit joutuvat usein hankaluuksiin poliisin kanssa toiminnasta, joka meillä on aivan sallittua normaalia ay-toimintaa. Laki kieltää esimerkiksi vapaan ammatillisen järjestäytymisen joissakin maissa, mutta ei kaikissa niissä, joita nyt tarkoitan.

Esimerkiksi Kiinassa poliisin palkat ovat pienet, koska yleensä oletetaan, että poliisi pyytää lahjuksia, joilla hänen perheensä tulee toimeen. Vaikutuksena lakien noudattamista ei valvota – yleinen ongelma kehitysmaissa. Lainsäädäntö saattaa olla ja usein onkin hyvää ja ajan tasalla, ongelmana on useammin tehokkaan valvonnan puute.

Poliisin puolueettomuus ja lahjomattomuus takaa yhteiskunnan toiminnan, mutta kehitysavussa ei ilmeisesti anneta varoja poliisin toimintaan. Poliisin kehitysavulla en tarkoita aseiden vientiä kehitysmaihin, vaan koulutusta ja tiedon jakoa.

Voisiko poliisin toimintaa sitten tukea kehitysavusta? Pitäisi ainakin varmistaa, että poliisi ei ole vain valtaapitävien intressien käsikassara, vaan että se oikeasti edistää lakien noudattamista.

Entä sitten siviilikriisinhallinta? Onko poliisilla roolia näissä keskusteluissa? Poliisi on yhteiskunnan sisäinen väkivaltakoneisto, armeija ulkoinen. Kuuluuko poliisi siviili- vai sotilaalliseen kriisinhallintaan? Vastaus on harvinaisen selvä: Poliisi ja oikeusvaltion kehittäminen kuuluvat siviilikriisinhallintaan kahtena EU:n määrittelemästä viidestä painopistealueesta.

Sentään jossakin keskustelussa poliisin rooli on mukana, vaikkakin siviilikriisinhallinta.org -sivustolla sanotaan, että siviilikriisinhallinta on käsitteenä suurelle yleisölle lähes tuntematon. Työtä siis riittää silläkin saralla.

Työtä on kuitenkin vielä enemmän maissa, joissa ei ole ihmisten turvallisuutta uhkaavaa kriisiä. Joissa tilanne on jatkunut pitkään samana ja köyhyys ja korruptio vaivaavat. Kun poliisi on korruptoitunut, varmaa on, että mikään muukaan ei toimi. Vääryyttä kokeneet eivät saa oikeutta ja poliisi suorittaa tehtäviä, jotka eivät lain mukaan sille kuulu.

Kaivattaisiin keskustelua poliisin tärkeydestä kehityksessä. Poliisit ilman rajoja -järjestön perustaminenkaan ei olisi pahitteeksi. Poliisi tekee kansainvälistä yhteistyötä, mutta poliisin vuosikertomuksessa 2008 todetaan, että ”poliisin kansainvälisen yhteistyön tavoitteena on tukea poliisin kansallisten tavoitteiden saavuttamista”. Ei siis puhettakaan muiden maiden kehityksen tukemisesta.