Yhteiskuntavastuusta

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.

Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta

Olen ollut monessa tilaisuudessa, jossa puhutaan uusliberalismista. Minulla on niissä yleensä sellainen olo, että toinen silmä on koko ajan kiinni ja toinen auki. Kerronpa miksi.

Otetaan esimerkiksi kansainvälinen kauppapolitiikka. Saharan eteläpuoleisen Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren mailla on ollut Cotonoun sopimuksen nojalla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta ja vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Tämän ne saivat korvauksena kolonialismin ajoista. Näin sen pitäisi olla hyvin köyhän ja hyvin rikkaan alueen välillä.

Sitten kaikki haluavat päästä toisten markkinoille ja suojata samalla omaansa.

EU ja Yhdysvallat suojaavat omaa maatalouttaan. WTO-neuvottelut eivät ole edenneet, koska kehitysmaat asettivat neuvottelujen jatkamisen ehdoksi EU:n ja Yhdysvaltojen maatalous- ja vientitukien vähentämisen. EU ja Yhdysvallat ei kuitenkaan halua vähentää niitä. Näin suosittua on vapaakauppa.

Minusta on mukavaa syödä kotimaista ja eurooppalaista ruokaa. Se on ilmastollekin parempi kuin kaukoruoka. Minulla ei ole tähän asiaan muuta kantaa kuin se, että EU ja Yhdysvallat ei saisi omien tukiensa ollessa käytössä vaatia vapaata pääsyä köyhien maiden markkinoille. Monet ovatkin ehdottaneet ruuan poistamista WTO:sta.

EU on neuvottelemassa ensivaiheen EPA-sopimuksilla vapaata pääsyä 80 prosentille kaikista, myös muista kuin maataloustuotteista, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden markkinoille. Tämä koskee myös vähiten kehittyneitä maita.

Neuvottelumetodit lähenevät kiristystä: Jos maat allekirjoittavat ensivaiheen EPA:t, ne saavat vapaan pääsyn kaikelle muulle paitsi aseille, riisille ja sokerille, joista kahdella jälkimmäisellä on siirtymäaika. (Vähiten kehittyneillä AKT-mailla on vapaa pääsy Everything but Arms -sopimuksen nojalla muutenkin.) Allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat (kaikki) kuitenkin sitoutuvat siihen, että 80 prosentilla EU-tuotteista on vapaa pääsy niiden markkinoille. Jos maat eivät allekirjoita ensivaiheen EPA-sopimuksia, niiden tuotteet joutuvat EU:n yleisen tullietuusjärjestelmän (GSP, Generalised System of Preferences) alle, jonka ehdot ovat huonot.

Kaiken lisäksi EU:ta voi syyttää lahjonnasta (myös joidenkin EU-jäsenmaiden edustajat ovat pelänneet tätä): EPA-sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä AKT-maat saavat rahaa Aid for Trade -järjestelyn puitteissa. Siis apua kaupan vastineeksi. Eikö tässä ole jotakin outoa? Apua pitäisi tulla muutenkin, kauppaa pitäisi käydä muutenkin, kaupan vapauttamisen pitäisi olla iloista ja suosittua puuhaa. Jos ja kun hallinto on korruptoitunut, eikä vapaita vaaleja ole, raha lyhyellä tähtäimellä vastineeksi pitkän tähtäimen huonoista kauppasopimuksista on ymmärrettävästi neuvottelijoille houkutteleva.

Kauppaa vapautetaan tekemällä sitovia sääntöjä. Mitä vapautta se on? Minusta on kuitenkin uusliberalismia tärkeämpää huomata, että kaikki haluavat päästä toisten maiden markkinoille ja suojata samalla omaansa ulkopuoliselta kilpailulta.

Tämän vuoksi näen punaista, kun joku alkaa puhua uusliberalismista. Uusliberalistinen puhe on suositumpaa kuin teot. Edes Yhdysvaltain ulkoinen kauppapolitiikka ei ole vapaata, he vain haluavat, että muut vapauttaisivat omat markkinansa. Onneksi myös erään tilaisuuden puhuja, professori Heikki Patomäki, myönsi, että Yhdysvallat ei toimi vapaakaupan mukaisesti.

Pahin pelkoni on, että EU alkaa laittamaan rajasuojia kehittyneemmille AKT-maille (koska vähiten kehittyneille se ei pysty) varsinaisissa EPA-sopimuksissa ja vetoaa siihen, että allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat jo sitoutuivat siihen, tai, että EU onnistuu muuten (GSP:llä) pelottelemalla saamaan sen aikaan. Silloin koko Cotonoun asetelma olisi käännetty päälaelleen.