Tosi-TV:tä ompelusta Intiassa

Verta, hikeä ja t-paitoja on tosi-TV -ohjelma muotia rakastavista brittinuorista, jotka menevät töihin intialaisille vaatetehtaille. Neliosaisesta sarjasta on tullut kaksi osaa.

Melkein jätin ensimmäisen osan katsomisen kesken, kun mielestäni ohjelman tekijöillä oli oma eettisyytensä kateissa. Zoomattiin itkua, vaikka asianomainen kielsi. Katsoin kuitenkin osan ja toisenkin, loppuun. Toinen osa ei ollut enää niin paha tuon itkun kannalta, vaikka siinäkin oli ahdistusta kyllikseen.

Sinänsä ohjelman tekijöillä oli kuitenkin varmasti hyvät aikeet, ja on hyvä idea tehdä tosi-TV:tä oikeista oloista Etelässä. Olen myös kuullut ylistäviä kommentteja ohjelmasta, koska siinä ilmenee hyvin intialaisten vaikea tilanne.

Räätälit saivat pienemmillään 10 rupiaa per paita. Se on 16 eurosenttiä nykyisillä kursseilla. Hyvä ompelija (huono ei kykene tuohon määrään) joutuu tekemään päivässä 20 kelpuutettavaa vaatetta saadakseen 200 rupiaa eli 3,1 euroa.YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä.

Nuoret britit eivät saavuttaneet edes kuuden paidan määrää kolmessa vuorokaudessa. Paljon kangasta meni haaskuuseen.

Työpäivä ahtaassa ”ompelukoneita sisältävässä huoneessa” alkoi klo 9 ja töitä tehtiin jopa klo 24 saakka. Työntekijät, jotka kaikki olivat jostakin syystä miehiä, nukkuivat tehtaan lattialla ja lähettivät palkastaan rahaa kotiin. Tehtaassa ei ollut lavuaaria suihkusta puhumattakaan ja sähkönkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Tehtaan voittomarginaali oli ohjelman mukaan 40-50 rupiaa eli 62-78 eurosenttiä per vaate. Ohjelmassa eräs brittinuorista arvioi kyseisen paidan maksavan kaupassa 10 puntaa eli reilut 10 euroa (11,5 € nykykurssilla). (Ks. tässä blogissa lenkkarin hinnan jakautuminen.)

Kuten toinen brittinuorista sanoi, räätälit eivät elä palkallaan, he vain pysyvät hengissä. Olen samaa mieltä. He viettävät päivät ja yöt tehtaassa maksaakseen esimerkiksi lastensa opiskelun. Se ei ole elämää. He uhrautuvat lastensa vuoksi.

Eräskin sarjan nuori brittimies julisti ensimmäisessä osassa, että hänestä köyhyys on itseaiheutettua. Mielen mahdollista muuttumista käsitellään ainakin kakkososassa. Katsokaa itse! Ohjelman jokainen osa on katsottavissa kuukauden päivät Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/video/711885. Ensimmäinen osa poistuu Areenasta 12.2.

Odotan myös toista vastaavaa sarjaa Verta, hikeä ja noutoruokaa. Valmistaudun jo etukäteen tulevaan. Sarjan jälkeen taidan ryhtyä kokkailemaan enemmän itse lähellä tuotetuista raaka-aineista.

Lapsityö

Puuvillan tuotannossa työskentelee alle 16-vuotiaita seuraavissa maissa: Argentiina, Azerbaidžan, Benin (myös pakkotyötä), Brasilia, Burkina Faso (myös pakkotyö), Egypti, Intia, Kazakstan (myös pakkotyö), Kiina (myös pakkotyö), Kirgisia, Paraguay, Tadžikistan (myös pakkotyö), Turkki, Turkmenistan (myös pakkotyö) ja Uzbekistan (myös pakkotyö). Pakkotyötä käytetään puuvillan tuotannossa Pakistanissa. Listassa esiintyvissä sekä lapsi- että pakkotyötä käyttävissä maissa ei välttämättä esinny lasten pakkotyötä, vaan aikuisten pakkotyötä ja lapsityötä erikseen.

 

Poikia menossa kylpemään työskenneltyään tehtaassa Dhakan kaupungissa Bangladeshissa. Tehdas ei välttämättä liity vaatteiden tuotantoon. Kuva: Wikimedia commons 
 

Lapsityö on erityisen vakavaa silloin, kun työ on ruumillisesti raskata, vaarallista, se estää lapsen tasapainoista kehitystä (esim. pornografia) tai estää lapsen koulunkäynnin.

Pari vuotta sitten oli uutisissa, että H&M käyttää uzbekistanilaista puuvillaa, jota lapset keräävät satoaikana kouluun menon sijasta. Marimekko veti tilauksensa pois eräältä laadukkaita liinavaatteita tuottavalta ruotsalais-virolaiselta tehtaalta tästä syystä. Kohu vaikuttaa minusta melko yksisilmäiseltä. Yritysten edustajat sanoivat, että puuvilla sekoittuu, eikä sen alkuperää voi varmasti tietää. Kun katsoo yllä olevaa listaa, ymmärtää, että lapsityövoimalla tuotettua puuvillaa on lähes joka puolella käytössä. Alihankkijasuhteen katkaiseminen uzbekistanilainen puuvillan vuoksi on mielestäni liian sinisilmäistä. Kyseinen ruotsalais-virolainan tekstiilitehdas oli varmasti harvoja, joka tiesi puuvillan alkuperän ja uskalsi sen kertoa. Sitä on mielestäni rangaistu syyttä suotta.

Tekstiilejä tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Bangladeshissa, Intiassa, Kiinassa ja Nepalissa, jossa käytetään myös pakkotyövoimaa. Lisäksi Pohjois-Koreassa tekstiilejä tuotetaan pakkotyövoimalla. Intialainen silkkilangan ja -kankaan tuotannossa käytetään lapsityövoimaa. 

 

Vaatetusta tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Argentiinassa (myös pakkotyö), Intia (myös pakkotyö), muotiasusteita Filippiineillä ja vaatetusta Thaimaassa (myös pakkotyö). Lisäksi Jordaniassa, Kiinassa ja Malesiassa käytetään pakkotyövoimaa vaatetuksen valmistuksessa.

Jalkineiden tuotannossa käytetään lapsityövoimaa ainakin Bangladeshissa, Brasiliassa, Intiassa, (Intiassa myös muissa nahkatuotteissa kuten asusteissa) ja Kiinassa ja lisäksi indonesialaisia sandaaleita tekevät lapset.

Listasta puuttuu varmasti maita, joiden hallitus ei ole syystä tai toisesta ilmoittanut asiasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikka, Gabon, Guyana, Togo, Valko-Venäjä, Venezuela, ja Vietnam eivät ole ilmoittaneet lapsi- ja pakkotyövoiman käytöstä.

Lapsityövoima tulee yleensä esiin ensimmäisenä ja usein valitettavasti ainoana asiana työelämän oikeuksien loukkauksista puhuttaessa. Ongelma on kuitenkin aikuisten oikeuksien toteutumisessa: aikuisten kuuluu olla perheensä elättäjiä ja heidän kuuluu saada sellaista palkkaa, jolla perhe pystyy elämään. Lasten oloja ei paranneta lapsityötä kieltämällä tai tuotteita boikotoimalla, vaan huolehtimalla siitä, että aikuisten palkalla (myös yksinhuoltajien) tulee toimeen ja että aikuisilla on kohtuulliset työajat. Tavoitteen toteutumisessa auttaa ammatillinen järjestäytyminen.

Lähde: Yhdysvaltain työministeriön lista lapsi- ja pakkotyöllä tuotetuista tavaroista (http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf)

Kirjoitus julkaistaan myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.