Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Globaalit raamisopimukset

Kansainväliset raamisopimukset tai globaalit puitesopimukset (international framework agreements) ovat yrityksen ja kansainvälisen ammattiliiton solmimia sopimuksia, joiden ideana on se, että verrattuna yritysten yksipuolisesti laatimiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin ammattiliitto voi vaatia yritystä tilille sopimuksen rikkomisesta.

Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988. Sopimusten sisältö vaihtelee, ja usein ne muistuttavat kovasti yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja. Monet näistä sopimuksista antavat paperilla kaikille yrityksen piikkiin toimiville, myös alihankkijoiden työntekijöille, samat oikeudet riippumatta siitä, missä maassa he ovat. Valitettavan usein vain näin ei raamisopimuksesta huolimatta tapahdu. Itsenäisen ammattiyhdistyksen on käytännössä vaikea valvoa alihankkijoiden toimia esimerkiksi Kiinassa, jossa muut kuin puolueen hyväksymät ammattiliitot ovat laittomia.

Vaatealalla H&M solmi raamisopimuksen kaupan ja palvelualan globaalin unionin UNI:n kanssa vuonna 2004. Muotijätti Inditex (jonka Zara on Suomessakin) solmi omansa tekstiili- nahka ja vaatetusalan globaalin liiton ITGLWF:n kanssa vuonna 2007. Inditexin raamisopimus on kunnianhimoinen, ja ay-piireissä siltä odotettiin ja varmaankin odotetaan edelleen paljon. Osa ehdoista toteutui jo silloin, kun sopimus solmittiin.

Yksikään suomalainen yritys, edes Nokia, ei ole solminut kansainvälistä raamisopimusta ay-liikkeen yrityksistä huolimatta.

Lisää raamisopimuksista SASK:in sivuilla.

Yhteiskuntavastuusta

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Turkistarhauksesta

Eläinten oikeudet on vaatteiden eettisyyden yksi osa-alue, josta en olekaan vielä kirjoittanut.

Osa poliitikoista on ryhtynyt kannattaman Suomessa ja EU:ssa turkistarhauksen kieltämistä elinkeinona. Tämän päätöksen toteutumista ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen kyllä epäilen, vaikka monet EU:maat ovat päättäneet kieltää pitkillä määräajoilla turkistarhauksen.

Jos kielto joskus toteutuu, vaarana on, että turkistarhaus siirtyy maihin, joissa ei ole eläintensuojelulainsäädäntöä tai sen valvonta on olematonta. Animalia sanoo, että tämä argumentti on turkistarhaajien käyttämä. Käytän sitä, koska se on minusta oikea ongelma. Minulla ei kuitenkaan ole kantaa Suomen turkistarhauksen kieltämisen puolesta eikä vastaan.

Minkinnahoista 20 prosenttia on kiinalaisia, loput eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia, mutta kiinalaiset nahat ovat huonompilaatuisia (ja myös halvempia) kuin muut. Eläinten kohtelu näkyy turkiksen laadussa, sanovat suomalaiset tarhaajat. Kiinalaisilla tuottajilla menee tällä hetkellä huonosti, mutta pidemmällä tähtäimellä ala on kasvanut ja matalampi hinta on vaikeuttanut Suomen turkisalan kannattavuutta.

Kiinassa eläinten kohtelu on täysin ala-arvoista. Kuukauden Kiinan-matkallani en kertaakaan syönyt kalaa, koska ravintoloiden akvaariot olivat niin vastenmielisiä. Vesi oli liasta sameaa ja meren elävät henkitoreissaan. Myös kanat oli sullottu torilla ylipieniin häkkeihin. Satuin puolivahingossa näkemään järkyttävän turkisvideon, jossa eläinten kohtelu oli pahimmasta päästä mitä ajatella saattaa.

Suomalaisetkin nahat jalostetaan Kiinassa turkeiksi. Olen kuullut, että sieltä tulee valmiita turkkeja samalla hinnalla tai halvemmalla kuin mitä nahat ovat maksaneet Vantaan turkishuutokaupassa. Kiina siis ilmeisesti tukee alaa sen lisäksi, että palkat ovat pienet. (Mahdollisista julkisista tuista en löytänyt tietoa googlaamallakaan.)

Olisi loogista, että tarhaus siirtyisi Kiinaan, kun jatkojalostuskin tapahtuu siellä, mutta markkinatalous ei aina tunnut toimivan tämän periaatteen mukaan. Kuljetukset ovat ilmeisestikin liian halpoja, joka tässä tapauksessa taitaa olla hyvä.

Jos turkistarhaus kielletään Euroopassa, pohjois-amerikkalaisten ja kiinalaisten turkisten osuus kasvaa. Jos tarhaus kielletään Pohjois-Amerikassakin, Kiinalle jää koko markkinat, koska kylmistä maista Venäjän valtiolla on turkismonopoli ja turkisten ulkomaille vieminen on kielletty.

Täytyy vain toivoa, että kiinalaisten nahkojen huonompi laatu estää tarhauksen siirtymisen Euroopasta Kiinaan ja se siirtyy sen sijaan Pohjois-Amerikkaan.

Onneksi turkiksia on helppo boikotoida, ja niin monet tuntuvat tekevänkin. Turkikset eivät ole juuri nuorten suosiossa. Niitä ostavat lähinnä yli 45-vuotiaat naiset, mutta kylmä talvi ja tällä hetkellä vallalla oleva turkismuoti on tuonut alalle tuottoisan vuoden. Mistään tulevaisuuden alasta ei voi puhua, mutta luulisin, että kylmillä alueilla, varsinkin Siperiassa, turkiksiin pukeutuminen pitää pintansa, eli kokonaan siitä ei globaalisti luovuta.

Ei edistystä suomalaisten vaateyritysten vastuussa

Teimme Repulle, Puhtaat vaatteet -kampanjalle ja FinnWatchille selvityksen suomalaisten vaatetuksen ja urheilukaupan yritysten yhteiskuntavastuusta. Selvitys Ostoja etelästä ja hikipajoista (2009) on jatkoa vaatetusalan Vaatteita etelästä (2006) ja urheilukaupan Hikipajat pinnalla -selvityksiin (2007).

Selvityksessä tutkittiin 28 kotimaisen yrityksen kohdalta, onko vastuussa tapahtunut edistystä parin viime vuoden aikana. Edistystä ei ole juurikaan tapahtunut. Urheiluyritysten tiedot eivät olleet muuttuneet lainkaan. Vaatetusyritysten kohdalla oli pieniä parannuksia, M.A.S.I Company oli laatinut yhteiskuntavastuun toimintaohjeiston, Nanso oli liittynyt BSCI:hin, mutta toisaalta yleisenä trendinä hankinta on siirtynyt yhä kauemmas Kiinaan. Lähikauppa (Euromarket) oli ottanut uuden omistajan myötä takapakkia vastuussaan, eikä se enää julkaise vuosittaisia vastuuraportteja.

Yleisarvosanana suomalaiset yritykset saavat sosiaali- ja ympäristövastuustaan melko huonon. Ulkopuolisia tarkastuksia tekeviä vastuujärjestelmiä on vain harvoilla. Niistä on käytössä vain BSCI, joka ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Parempiakin olisi, miksi liittyä löysempään järjestelmään?

Selvitys on luettavissa tällä sivulla ja osoitteessa http://www.finnwatch.org/julkaisut.html

Hengenvaarallista farkkujen tuunausta

Tämä ei ole pahaa unta. Maailmassa on taas yksi iso virhe.

Farkkuja käsitellään kuluneen näköisiksi hiekkapuhalluksella, joka aiheuttaa silikoosin eli kivipölykeuhkosairauden varmemmin kuin keskiverto kaivostyö. Turkissa kyseinen menetelmä on nykyisin kielletty, mutta sitä varmasti käytetään muualla, ja Turkissakin laittomasti edelleen. Aiheesta oli MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa 24.2. Kyseinen ohjelma on vielä katsottavissa täällä: http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/arkistot/ulkomaat/2010/02/1064247

Silikoosiin ei ole parantavaa hoitoa. Kivipölykeuhko aiheuttaa muita hengityselinsairauksia, kuten kroonista keuhkoputkentulehdusta, tuberkuloosia ja keuhkosyöpää. Hiekkapölyn kanssa tekemisissä olevien olisi pidettävä samanlaisia puhallinsuojaimia kuin Suomessa näkee asbestityömailla, eli ulkoisia, selässä kannettavia suodattimia. Turkin kuvissa työntekijöillä oli yksinkertaiset ”apinanaamari”-suojaimet, jotka eivät riitä alkuunkaan, ja nekään eivät aina olleet käytössä. Suomessa ei silikoosia enää käytännössä ole, tapauksia todetaan vain 5-10 vuodessa.

Hiekkapuhallus on menetelmänä ”halpa” ja paljon nopeampi kuin muut menetelmät, joita 45 minuuttia -ohjelmassa kuvattiin. Ohjelmassa tarjottiin ostajana esiintyneille toimittajille farkkujen käsittelyä hintaan 50 senttiä per farkkupari. Turvallisemmat menetelmät maksavat ohjelman mukaan viisinkertaisesti.

Mistä sitten tietää, että kaupan hyllyllä olevat farkut eivät ole käsitelty hiekkapuhalluksella? Ohjelma ei anna siihen vinkkejä, toteaa vain, että turkkilaiset silikoosiin sairastuneet vaatetusteollisuuden työntekijät ovat haastaneet vanhat työnantajansa oikeuteen ja että ”kansainvälisiin brändeihin on vaikeampi tarttua”. Nyt olisi taas yrityksissä vastuunkanto paikallaan. Kuluttajien on hyvä kysellä käytettyjen menetelmien perään.

Tästä ja muista vaatteiden eettisyysaiheista puhutaan maanantaina 8.3., katso edellinen päivitys. Paikalle tulee myös kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan edustajia.

Suurten urheilubrändien eettisyys

Olen näemmä melko ihastunut vastuullisuuden havainnollistamiseen liikennevaloilla. Tässä yksi sellainen suurista urheilubrändeistä: http://www.clearingthehurdles.org/response-chart. Sivuston on tehnyt Play Fair -kampanja, jonka takana on kansainvälinen Clean Clothes Campaign, kansainvälistä ay-liikettä ja muita järjestöjä.

Kyseessä on melkomoinen matriisi. Vastuullisuuden ulottuvuuksia eli rivejä on 12, ja ne koostuvat pienemmistä osa-alueista. Riveillä on mm. pitkäaikaiset liikesuhteet tehtaisiin, ay-liikkelle myötämielinen ympäristö, lyhyiden työsuhteiden suosimisen lopettaminen jne. Yrityksiä eli sarakkeita on kahdeksan. Siitä sitten arvioimaan, mikä niistä on eettisin!

Adidaksella näyttäisi ensi silmäyksellä oleva asiat kunnossa, mutta alaseuraan selatessa tulee esille, että keskeisessä osiossa, nimittäin elämiseen riittävän palkan maksussa, näkyy punaista. Muita on hankala laittaa järjestykseen, kun ulottuvuuksia on niin monta ja niitä tulee kaikissa liikennevalojen väreissä.

Niinhän se meneekin, nämä vastuullisuusasiat ovat sen verran moniulotteisia, että ranking-listoja on hankala tehdä, ja ne ovat kyseenalaisia jo senkin vuoksi, että asiat muuttuvat. On kyse siitä, mitä osa-aluetta arvostaa jonkun toisen kustannuksella. Ja tässä matriisissa on pelkästään sosiaalisen vastuun ulottuvuuksia, ei ympäristövastuuta!

Sen tästä kaaviosta voi kuitenkin sanoa, että suomalaisten urheiluyritysten kannattaisi silmäillä tuota hieman tarkemmin. (Ensimmäisestä sarakkeesta pääsee muuten katsomaan, mitä liikennevalon takaa löytyy.) Kotimaiset jälleenmyyjät kun luottavat ulkomaisten suurien brändien vastuullisuuteen. Kotimaisten brändiyritysten taas olisi hyvä silmäillä matriisia ottaakseen opiksi. Sen verran jäljessä täällä tullaan. (Hikipajat pinnalla 2007, pdf.)

Ruotsalaiset kohut

- Uzbekistanista uutisoitiin, että koululaiset uurastavat pakkotyössä koulunkäynnin sijaan satoaikana puuvillapelloilla. Ks. esim. Aftonbladet.
- EU:ssa käytännössä kiellettyä ympäristömyrkkyä, nonyylifenolia, löytyi Ruotsissa vesistöissä ja sitten tutkittiin lastenhaalareita, joista jokaisesta löytyi kyseistä ainetta. Ainetta joutuu vesistöihin pyykinpesun kautta. Ks. esim. Kaleva.
- Untuvan revintää elävistä linnuista ilmeni Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa. Käytäntö on EU:ssa kielletty. Ks. esim. mtv3.
- Farkuista löydettiin samaa myrkyllistä homeenestoainetta dimetyylifumaraattia kuin Kiinassa valmistetuista nojatuoleista aikoinaan. Ks. esim. Uusi Suomi.

Lapsi- ja pakkotyö, ympäristömyrkky, eläinten kaltoin kohtelu, myrkky. Mikä näitä yhdistää paitsi, että ne edustavat monipuolisesti vaatteiden eettisyyteen liittyviä epäkohtia?

Kohut ovat kaikissa tapauksissa nousseet Ruotsissa. Kaikissa tapauksissa tuotteita on myynnissä Suomessa aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsissa. Meillä ei vain voi sanoa olleen kohua. Mistähän se mahtaa johtua?

Mediaa ei ehkä ole syyttäminen. Ruotsissa nousseista kohuista on uutisoitu meilläkin. Ei ole median vika, jos aihe ei lyö läpi.

Kuluttajat ovat vähemmän aktiivisia kuin Ruotsissa. Kallistuisin tämän kannalle. Yritykset ovat ilmoittaneet selvityksissämme, että kyselyjä näistä asioista on tullut vain muutamia.

Mistä kuluttajien vähäisempi aktiivisuus sitten mahtaa johtua? Mielenkiintoinen sosiologinen kysymys, johon minulla ei valitettavasti ole vastausta.

Tulee mieleen Hesarin mielipidesivulla vastikään käyty keskustelu toljottamisesta eli siitä, että ohikulkijat eivät pysähdy auttamaan.

Suomalainen kuluttaja vaikuttaa olevan sellainen, joka maksaa vaatteista EU:n korkeinta hintaa, mutta ei halua nostaa älämölöä tuotteiden taustasta. En uskalla väittää, että hän olisi niin naiivi, että luulisi ostavansa Suomessa valmistettua ja maksaa siksi korkeampaa hintaa, eikä sen vuoksi myöskään epäile tuotteen valmistuksessa olevan ongelmia. Tämä siitäkin huolimatta, että reilun kaupan tuotteet ovat leimautuneet joidenkin keskuudessa kehitysmaatuotteiksi.
- Onko tämä sitä kehitysmaakahvia?
- Kyllä, kaikki kahvi tulee OECD:n ulkopuolisista eli kehitysmaista.
- Minä juon vain Juhla Mokkaa. Näin kerran kuvasta, kuinka siellä kehitysmaissa kuivatettiin teetä lakanan päällä pihamaalla.
- Reilun kaupan tuotteiden tuotanto on valvottua, toisin kuin ns. tavanomaisten tuotteiden. Esimerkiksi tavanomainen kahvi ostetaan pörssistä, eikä sen alkuperää voi tietää.
- Juhla Mokkaa sen olla pitää.

Ensiksi täytyisi myöntää, että nykyisessä ”globaalissa” taloudessa tuotteet vain tulevat maista, joissa lainsäädäntö on löysempi tai lakeja ei valvota. Sitä on turha kauhistella tai sulkea siltä silmiään. Lapsi- ja pakkotyöllä kerättyä puuvillaa, dimetyylifumaraattia, nonyylifenolia ja elävistä linnuista revittyjä höyheniä sisältäviä tuotteita on myynnissä meilläkin.

Kohut ja kyselyt olisivat sananmukaisesti terveellisiä.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repun ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Miksi ei boikotteja?

Eettisen kuluttamisen tutkijat eivät suosittele kuluttajille eivätkä yrityksille vaatteiden boikotointia. Miksi ei?

Vaatetusteollisuuden työntekijät ovat sanoneet kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan tutkijoille, että he eivät halua boikotointia. Itse asianosaisia on kuunneltava.

Jatkuva kova kilpailuttaminen ja tilausten liikkuminen ympäri maailmaa aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta työpaikoilla. Työn jatkuvuuden epävarmuudessa työolojen parantaminen ja ammattiyhdistysten perustaminen vaikeutuvat. Hyvää tahtovien kuluttajien ei haluta lisäävän yhtään tätä epävarmuutta.

Sama boikotointikielto koskee yrityksiä. Tilauksia ei saisi vetää tavarantoimittajalta pois ongelmia kohdatessa, vaan ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Tehtaat elävät usein kädestä suuhun ostajien puristuksessa. Vain brändiyritykset voivat auttaa. Ostokäytäntöjen muuttaminen on olennaista: toimitusaikojen ja hintojen on oltava inhimillisiä.

Clean Clothes -kampanja haluaa kuitenkin käyttää boikotit keinovalikoimassaan räikeimpiä ylilyöntejä varten asettaakseen painetta yrityksiin. Tällaiseen toimenpiteeseen ryhdytään kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Kampanjan toimintaperiaatteena on pyytää yrityksiä yhteistyöhön monta kertaa, ennen kuin mitään kampanjointia lanseerataan.

Clean Clothes -kampanjointiin voi osallistua suomestakin tosin englannin kielellä vaikkapa liittymällä meilivetoomuskampanjaan osoitteessa http://www.cleanclothes.org/component/content/article/625–join-the-ccc-urgent-action-network.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Tehtaiden tarkastukset

Vaatetusalalla on paljon vastuualoitteita – enemmän kuin millään muulla alalla. Niitä on perustettu vähän joka mantereelle ja joka maalle omansa. Aloitteita on niin paljon, että uusia ei todellakaan tarvita, ja vanhatkin ovat alkaneet tehdä yhteistyötä.

Pääjako menee yritysjohtoisiin ja järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Järjestöjohtoisista käytetään englanniksi sanontaa multistakeholder initiative eli monitahoaloitteet.

Yritysjohtoisia aloitteita on esimerkiksi BSCI (Business Social Compliance Intiative) ja WRAP (Worldwide Responsibility Accredited Production). WRAP:iin pätee pitkälti sama kritiikki kuin BSCI:hin, josta olen kirjoittanut tähän blogiin oman tekstin.

Esimerkkejä yrityksistä ja valvonnasta

BSCI	Kesko, Stockmann, Inex, Intrade partners, Tuko Logistics, Nanso Group, Sultrade, Tokmanni, A & G Holmberg
SA8000	Vain tehtaille, Kesko suosittaa tavarantoimittajilleen
FLA	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. H&M, Nike, Adidas, Asics, Puma
FWF	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. Mexx, Filippa K
ETI	Ei suomalaisia jäseniä, mutta esim. Zaran emoyhtiö Inditex

FLA, Fair Labor Association, on yhdysvaltalainen aloite, jonka johtoon ei kuulu ay-liikettä, mutta kansalaisjärjestöjä kylläkin. Se tekee siitä huonomman kuin muut vastaavat aloitteet. Ay-liike ei halunnut lähetä aloitteeseen, jonka viikkotuntimäärä on 60 tuntia.

Fair Wear Foundation on alankomaalainen aloite, joka tarkastaa tehtaita, kuten edellä mainittu ja kaksi seuraavaakin.

Ethical Trading Initiative on brittiläistä alkuperää ja keskittynyt erityisesti tehdasoloja kehittävään tutkimustoimintaan.

Workers Rights Consortium on yhdysvaltalainen yliopistojen lisenssivalmistuksen eettisyyteen (gollegevaatteet) keskittynyt aloite. WRC:n järjestelmään ei kuulu yritysjäsenyys, vaan tehtaat tarkastetaan yhteistyössä korkeakoulujen kanssa.

Kaikki mainitut järjestöjohtoiset aloitteet eli SA8000, FLA, FWF, ETI ja WRC sekä Clean Clothes -kampanja toimivat yhteistyössä Jo-in -aloitteen puitteissa. Yhteistyötä kokeillaan käytännössä Turkissa.

SA8000-standari kuuluu myös järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Se on ollut esikuvana BSCI:lle ja BSCI:n jäsenten on mahdollista ottaa tavoitetasoksi SA8000-standardi. SA8000:n ongelmana on sertifiointien raskaus ja siitä johtuva sertifiointien pieni määrä. Clean Clothes -kampanja pitää SA8000:n tasoa hyvänä.

Entä sitten yritysten omat tarkastukset? Clean Clothes -kampanjan mielestä omat tarkastukset on yhdistettävä ulkopuolisen varmentajan (verfier) tarkastuksiin. Ulkopuolisille omat tarkastukset eivät kerro mitään. Varmentajia ovat järjestöjohtoiset aloitteet.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite

Business Social Compliance Initiative, tuttavallisesti BSCI, on yksi varsinkin vaatealalla käytössä oleva vastuullisuusaloite. On olemassa paljon argumentteja sen puolesta ja sitä vastaan. Käynpä tässä vähän läpi niitä.

Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kriittinen aloitetta kohtaan, ja erityisesti jotkut yritykset pitävät BSCI:tä hyvänä.

Hyvää BSCI:ssä on kaikkien mielestä se, että se karsii yhteistyöllä tehtaiden tarkastusten päällekkäisyyttä. Tehtaissa ravaa nykyisin monia eri tarkastajia eri tilaajien laskuun. Siinä ei ole tietenkään mitään järkeä.

Joidenkin yritysten edustajien mielestä yritysten kuuluukin hoitaa vastuu omilla aloitteillaan. Clean Clothes -kampanja pitää parhaimpina aloitteita, joissa on mukana kansalaisjärjestöjä ja ay-liikettä. Kyseisillä tahoilla on BSCI:ssä marginaalisempi rooli kuin esim. Fair Wear Foundationissa tai Ethical Trading Intiaitivessa, joista lisää kirjoituksessani Tehtaiden tarkastukset.

Hyvää ja huonoa BSCI:ssä on vastaajasta riippuen se, että järjestelmän puitteissa voidaan ottaa tiukempi tai löysempi taso. Kritisoijien mielestä se on hämäävää. Kannattajien mielestä se on hyvä asia. Minusta on hyvä, että on joku tie SA8000-standardiin, joka on siis tuo tiukempi taso. Toivottavasti BSCI:n jäsenyritykset myös ottavat SA8000:n tavoitteeksi.

Hyvää BSCI:ssä on SA8000:een verrattuna se, että BSCI:n jäsenenä on paljon yrityksiä ja tarkastettujen tehtaiden määrä on suurempi kuin SA8000-tarkastettujen. Clean Clothes kampanja pitää SA8000-sertifikaattia tarvittavan tiukkana, mutta sertifioitujen tehtaiden määrä on todella vaatimaton kehitysmaissa. Kuvaavaa on se, että SA8000-sertifioinneista suuri osa on italialaisilla tehtailla.

Jotkut kehitysmaiden viranomaiset ja muu väki pitävät enemmän BSCI:stä, koska sen tarkastuksista läpi pääseminen on helpompaa kuin SA8000:n tarkastuksista.

BSCI on Clean Clothes -kampanjan hampaissa erityisesti siitä syystä, että aloite on yritysten oma järjestelmä. Clean Clothes -kampanjan mukaan BSCI ei ole juuri sen parempi kuin yritysten omat tarkastukset, koska tarkastusten varmistus puuttuu. Varmistaminen tarkoittaa sitä, että mukana tarkastuksissa on ollut ulkopuolinen taho - kampanjan mielestä ammattiyhdistysliikettä ja kansalaisjärjestöjä, monien yritysihmisten mielestä riippumaton kolmas osapuoli voisi olla toinen yritys.

Suurimmat ongelmat ovat BSCI-tarkastetuilla tehtailla liittyneet palkkoihin ja työaikoihin. BSCI:n mukaan ensimmäisissä tarkastuksissa hyviä tehtaista oli 17 prosenttia, parannuksia tarvittiin 12 prosentilla ja ”non compliant” oli suurin osa, 71 prosenttia. Suurin osa tehtaista oli siis ensimmäisellä tarkastuksella ”ei-noudattava”. Vaikuttaa siltä, että useimmissa tapauksissa parannettavaa on, mutta läpipääseminen ei ole mahdotonta.

No niin. Otetaan vielä tuo ”non compliance” Compliance tarkoittaa ”suostuvainen, myöntyväinen, alistuva, noudattava” (SA8000-standardissa lukee conformances eli noudattaminen). Siinäkin on yksi kritiikki. Tehtaiden tarkastukset ovat nimittäin jälleen yksi tapa, jolla ostajat voivat käyttää valtaa tehtaisiin (olen gradussani todistanut tämä valta-aseman eron). Olisi tärkeää, että ostajat myöntäisivät vetävänsä mattoa oman vastuunsa alta samaan aikaan mahdottomilla ostokäytännöillään: vaatimalla aina vain halvempaa laadusta tinkimättä aina vain nopeammalla aikataululla.

Entä BSCI:n lopullinen tuomio? Huonointa minusta on ostokäytäntöjen vaikutuksen lisäksi se, että tehdas joutuu maksumieheksi. (Tämä pätee myös SA8000:een.) BSCI:ssä tarkastusmaksut ja tehtävät parannukset neuvotellaan tilaajan ja tuottajan välillä. Tilaajan suurempi valta-asema johtaa siihen, että tehdas on useimmiten se maksumies. Tarkastukset maksaa joskus tilaaja, mutta itse investoinnit - tilat, palkkojen nosto – vaativat rahaa.

Niin, ja se palkka. BSCI-järjestelmässä yritykset sitoutuvat maksamaan paikallista minimipalkkaa, mikä olisi tuplattava tai triplattava, jotta sillä elättäisi perheensä. Tavallisesta t-paidasta ompelija saa vain puolesta prosentista prosenttiin jälleenmyyntihinnasta. Lenkkariparista saman verran. Kovin suurista summista ei ole kysymys, mutta miten taata, että alihankkija todella siirtää rahat palkkoihin? Eettisen muodin professori Doug Miller on sitä mieltä, että omat tehtaat on paras vaihtoehto. Hän kertoi tilanteesta, jossa tilaaja halusi ompelijoille palkankorotuksen. Raha korvamerkittiin heille. Tehtaan johto ei kuitenkaan lupauksistaan huolimatta siirtänyt rahaa palkkoihin. Parasta siis olisi, että tehtaat olisivat omassa omistuksessa JA tehtaan johto omissa käsissä. Tässä on se suomalainen vaatetusalan yhteiskuntavastuun vahva puoli: suomalaiset yritykset omistavat ainakin toistaiseksi useammin tehtaita kuin ulkomaiset suuret yritykset.

Lähteet: BSCI:n vuosikertomus, Clean Clothes -kampanjan BSCI-selvitys.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

Vaateyritysten paremmuuslistat

Vaatteiden eettisyydestä tehdyt selvitykset hämmentävät. Tulokseksi saadaan eri tietoja riippuen siitä, mitä milloinkin on painotettu, ja painotukset todellakin vaihtelevat!

Eurooppalaiset kuluttajaorganisaatiot teettivät selvityksen, jossa yrityksen avoimuudella oli paljon painoa niin sosiaalista vastuuta koskevissa kuin ympäristövastuuta koskevissa kysymyksissäkin. Lisäksi tarkasteltiin vastuullisten tuotteiden valikoimaa. (Kuluttaja.fi)

Erittäin hyvää arvosanaa selvityksessä ei saanut mikään ketju. Hyvän arvosanan saivat H&M ja Mango, tyydyttävän Zara, Vero Moda, Seppälä ja Mexx. Välttävän sai ja KappAhl ja heikon Lindex, Benetton, Kookai ja Esprit.

Olen tehnyt FinnWatchille Vaatteita etelästä -selvityksen (pdf) suomalaisista vaatetusyrityksistä, joista edellä mainitussa selvityksessä oli vain Seppälä. Lindex on Vaatteita etelästä -selvityksen teon jälkeen siirtynyt suomalaiseen omistukseen. Selvitys oli ensimmäinen laatuaan kotimaisista vaatetusyrityksistä.

Vaatteita Etelästä -selvityksessä vertailtiin kotimaisia ulkomaisiin vaatetusyrityksiin, joita ovat H&M, Lindex, Bestseller (Vero Moda ja muita Bestsellerin merkkejä), KappAhl, Dressmann, Carlings ja Zara. Ulkomaisten osalta on käytetty lähteenä pääasiassa ruotsalaisen Fair Trade Centerin etikbarometern -palvelua.

Fair Trade Centerin kyselyssä selvitettiin sosiaalista vastuuta monipuolisesti toimintaohjeistojen ulkopuolelta, kuten tietääkö yritys, ovatko tehtaiden työntekijät järjestäytyneet ammatillisesti. Ohjeistojen valvonnan osalta ei sen sijaan eritelty, oliko valvonta yrityksen sisäistä vai ulkopuolisen suorittamaa. Se on minusta iso puute muuten hyvässä kyselyssä.

FTC:n selvityksessä ei rankattu yrityksiä järjestykseen, vaan ne ovat aakkosjärjestyksessä. Se onkin ehkä järkevää, koska tiedot olivat niin tiiviissä muodossa luettavissa. En kannata paremmuuslistoja.

Työntekijöiden palkat ja työajat ratkaisevat, sanoi FinnWatchin MakeITFair -projektin Päivi Pöyhönen. Olen samaa mieltä. Yrityksen avoimuus on erittäin tärkeää, mutta avoimuutta voi pitää tavallaan itsestään selvänä sitten, kun asiat ovat sillä tolalla, että niistä kehtaa kertoa.

Esimerkkinä työntekijöiden oikeuksiin keskittymisestä tuoreessa norjalaisessa Framtiden i våre hender -järjestön tutkimuksessa otettiin selvää pääasiassa 25:lle pohjoismaiselle ketjulle valmistavien tehdastyöntekijöiden palkoista. Yli minimipalkan kohti elämiseen riittävää palkka maksoi meillä tunnetummista ketjuista espanjalainen Zara. H&M oli tässä selvityksessä häntäpäässä.

Olen itse painottanut toisaalta riippumattomia tehtaiden valvontajärjestelyjä ja toisaalta eettisten ohjeistojen problematiikkaa ja ostokäytäntöjen merkitystä. Myös palkkoihin ja työaikoihin voisi keskittyä jatkossa entistä enemmän. Ongelmana on yleensä, että yrityksellä on hienot arvot ja vastuusysteemit, mutta osto-osasto määrää kuitenkin pelin hengen. Niin kauan, kun vaaditaan mahdottoman halpaa ja toisaalta laadukasta mahdottoman lyhyessä ajassa, vastuu ei voi olla kunnossa. Tämän olenkin jo maininnut aikaisemmissa teksteissäni.

Wikipohjainen eli vapaasti muokattavissa oleva eettisen kuluttamisen tietopankki löytyy tästä. Senkin tiedot ovat varsin erilaiset kuin edellä mainittujen selvitysten, vaikka kyseisiä selvityksiä käytetäänkin lähteenä. Justeerasin tietoja jonkin verran, mutta olen edelleen yritysten järjestyksistä eri mieltä kuin tietokanta. Ajattelin kuitenkin jättää tietokannan ennalleen, koska en halua, että oma mielipiteeni dominoi liikaa. Sitä paitsi järjestyslistat ovat huonoja, koska tilanteet muuttuvat, ja muutenkin vaakakupeissa on keskenään yhteismitattomia asioita, joiden painotus riippuu siitä, mitä arvostetaan. Esimerkiksi ilmastovaikutukset ovat osittain eri asia kuin muut ympäristövaikutukset.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Lenkkarin hinnan jakautuminen

Sadan euron lenkkitossuparin hinnan jakautuminen. Kyseinen lenkkari on myynnissä Hollannissa, vrt. ALV.

Lähde: Clean Clothes Campaign.

Urheilukaupan eettisyys

Urheiluvaatteiden -jalkineiden ja -välineiden kaupassa on samoja ongelmia kuin muidenkin kulutustavaroiden kaupassa: Työpäivät ovat ylipitkät, palkoilla ei tule toimeen ja ammatillista järjestäytymistä rajoitetaan.

Indonesialainen urheiluvaatteiden ompelija työskentelee 6 tuntia kuukauden juomavetensä edestä ja 4,5 tuntia riisinsä edestä (lähde: Oxfam 2006: Offside!)

Seuraavassa yhteenveto FinnWatchin Hikipajat pinnalla -selvityksestä vuodelta 2007.

Selvityksessä käsiteltiin tavarataloja, marketteja, urheiluketjuja ja kotimaisia tavarantoimittajia.

Pienimmillä toruilla pääsivät tavaratalo- ja marketketjut. Moni niistä on BSCI:ksi kutsutun vastuualoitteen jäsen. BSCI:n taustalla on kaupan etujärjestö Foreign Trade Association ja sen jäsenenä on huomattava määrä yrityksiä. Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kritisoinut BSCI:tä mm. siitä, että se on liian löysä, eikä sen jäsenenä ole ay- tai kansalaisjärjestöjä. (Lisää BSCI:stä Hikipajat pinnalla -selvityksessä.)

Urheiluketjut ja kotimaiset tavarantoimittajat saivat eniten sapiskaa. Urheiluketjuilla ei ollut kunnollisia ulkopuolisia tarkastuksia. Omat tarkastukset ovat ehkä parempi kuin ei tarkastuksia ollenkaan, mutta ulkopuolisille ne eivät kerro mitään, eivätkä ne siten lisää luottamusta yrityksen toimintaan. Omia tarkastuksia ei tarvitse olla, jos joku ulkopuolinen luotettava taho tarkastaa tehtaat.

Pienet urheiluketjut saavat tässä hieman armoa, koska niillä ei ollut omia brändejä. Esimerkiksi Kesko on kuitenkin ulottanut vastuunsa myös muiden brändeihin.

Suurilta urheiluketjuilta olisi odottanut enemmän panostusta.

Huolestuttavimpia ovat kotimaiset brändiyritykset, jotka ovat lähempänä tuotantoa kuin ketjut. Niilläkään ei ollut ulkopuolisia tarkastuksia.

Lähde ja lisätietoa: FinnWatch 2008: Hikipajat pinnalla – Suomen urheilukaupan hankintojen sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Puuvillakauppa

Puuvilla on edelleen ylivoimaisesti maailman suosituin tekstiilikuitu. Sen viljely on maailman kemikaali-intensiivisintä viljelyä ja sitä viljellään 90 maassa.

Yhdysvallat on keskittynyt tuottamaan puuvillaa vientiin. Se on maailman suurin puuvillan viejämaa 40 prosentin osuudella ja kolmanneksi suurin viljelijä. Puuvilla on harvoja tuotteita, joiden kaupassa Yhdysvallat vielä määrää tahdin. Yhdysvallat tukee voimakkaasti puuvillan viljelyä ja kurjistaa samalla kehitysmaiden viljelijöiden oloja laskemalla puuvillan hintaa.

Maailman suurin puuvillan tuottaja on Kiina, jonka tuotannosta kaikki menee oman maan tekstiiliteollisuuden käyttöön. 40 prosenttia pitää tuoda ulkomailta, josta puolet on yhdysvaltalaista alkuperää.

Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin puuvillantuottaja oli kautena 2006-2007 Intia, jonka viljelijät kärsivät lähinnä Yhdysvaltojen tukien aiheuttamasta hintakilpailusta sekä geenimuunnellun puuvillan lupauksia huonommista sadoista. Monet intialaiset viljelijät ovat tehneet itsemurhan tästä syystä (videoita aiheesta).

Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen jälkeen seuraavaksi suurin puuvillan tuottajamaa on Pakistan. Nämä neljä tuottivat yhteensä kolme neljännestä maailman puuvillasta kautena 2006-2007. Viidentenä tulee Uzbekistan ja kuudentena Brasilia. Nämä kuusi maata tuottavat 83 prosenttia maailman puuvillasta. Uzbekistanilaista puuvillaa keräävät koululapset satoaikaan. Koulunkäyntiä haittaavaa lapsityövoiman käyttöä siis.

Länsi-Afrikka on riippuvainen puuvillan hinnasta. Se on Yhdysvaltojen jälkeen maaryhmänä maailman toiseksi suurin puuvillan viejä (16% maailman viennistä), josta puuvilla menee Aasiaan kudottavaksi.

Monelle Länsi-Afrikan maalle kuten Burkina Fasolle, Malille ja Beninille puuvilla on valuutan ja valtion tulojen pääasiallinen lähde. Länsi-Afrikan kaikesta viennistä jopa 40 prosenttia muodostuu puuvillasta.

Reilun kaupan edistämisyhdistys ry: Hyvä tietää puuvillasta.

Lähteet:

Daniel Workmanin artikkeli ja UNCTAD:in puuvillatietokanta.

Teksti on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteita etelästä

FinnWatchin Vaatteita etelästä -selvityksessä haastateltiin vuonna 2006 suurimpia kotimaisia vaateyrityksiä. Kaikilla oli alihankintaa, joten selvityksen tekeminen oli ajankohtaista ja relevanttia.

Etelässä suurimmat vaatteiden tuotantoon liittyvät ongelmat ovat pienet palkat ja ylipitkät päivät. Palkoilla ei tule toimeen. Ammattiliittojen perustaminen auttaisi, mutta usein tehtaan johto suhtautuu niihin vihamielisesti. Suurin tuontimaa, Kiina, on erityisen hankala, koska siellä riippumattomien ammattiyhdistysten perustaminen on laitonta.

Vaatteita etelästä -selvityksen tulokset olivat huolestuttavia. Ulkopuoliset tarkastukset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö.

Omista tarkastuksista ei juuri ole hyötyä, tai ainakaan ne eivät kerro mitään ulkopuolisille, koska mikään taho ei ole voinut niitä varmentaa. 

 

Selvityksen tekemisestä on kulunut pari vuotta aikaa. Tilanne on saattanut muuttua, toivottavasti parempaan suuntaan.

Uutiset tuotantomaista ovat olleet viime vuosina hälyttäviä. Katso ”Tilanne pahenee” -niminen kirjoitukseni Repun blogissa 4.9.

Selvityksessä suositellaan välttämään boikotointia: se koskee niin kuluttajia kuin yrityksiäkin. Olisi myös tärkeää, että tilaukset eivät siirtyisi tehtailta pois sitten, kun ammattiliitto on saatu perustettua. Tehtaiden yhteiskuntavastuu olisi hyvä arvioida valitsemisvaiheessa.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Thaimaalaisen alusvaatetehtaan työntekijöitä mielenosoituksessa tehtaan ulkopuolella. Kuva: Clean Clothes Campaign

Lapsityö

Puuvillan tuotannossa työskentelee alle 16-vuotiaita seuraavissa maissa: Argentiina, Azerbaidžan, Benin (myös pakkotyötä), Brasilia, Burkina Faso (myös pakkotyö), Egypti, Intia, Kazakstan (myös pakkotyö), Kiina (myös pakkotyö), Kirgisia, Paraguay, Tadžikistan (myös pakkotyö), Turkki, Turkmenistan (myös pakkotyö) ja Uzbekistan (myös pakkotyö). Pakkotyötä käytetään puuvillan tuotannossa Pakistanissa. Listassa esiintyvissä sekä lapsi- että pakkotyötä käyttävissä maissa ei välttämättä esinny lasten pakkotyötä, vaan aikuisten pakkotyötä ja lapsityötä erikseen.

 

Poikia menossa kylpemään työskenneltyään tehtaassa Dhakan kaupungissa Bangladeshissa. Tehdas ei välttämättä liity vaatteiden tuotantoon. Kuva: Wikimedia commons 
 

Lapsityö on erityisen vakavaa silloin, kun työ on ruumillisesti raskata, vaarallista, se estää lapsen tasapainoista kehitystä (esim. pornografia) tai estää lapsen koulunkäynnin.

Pari vuotta sitten oli uutisissa, että H&M käyttää uzbekistanilaista puuvillaa, jota lapset keräävät satoaikana kouluun menon sijasta. Marimekko veti tilauksensa pois eräältä laadukkaita liinavaatteita tuottavalta ruotsalais-virolaiselta tehtaalta tästä syystä. Kohu vaikuttaa minusta melko yksisilmäiseltä. Yritysten edustajat sanoivat, että puuvilla sekoittuu, eikä sen alkuperää voi varmasti tietää. Kun katsoo yllä olevaa listaa, ymmärtää, että lapsityövoimalla tuotettua puuvillaa on lähes joka puolella käytössä. Alihankkijasuhteen katkaiseminen uzbekistanilainen puuvillan vuoksi on mielestäni liian sinisilmäistä. Kyseinen ruotsalais-virolainan tekstiilitehdas oli varmasti harvoja, joka tiesi puuvillan alkuperän ja uskalsi sen kertoa. Sitä on mielestäni rangaistu syyttä suotta.

Tekstiilejä tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Bangladeshissa, Intiassa, Kiinassa ja Nepalissa, jossa käytetään myös pakkotyövoimaa. Lisäksi Pohjois-Koreassa tekstiilejä tuotetaan pakkotyövoimalla. Intialainen silkkilangan ja -kankaan tuotannossa käytetään lapsityövoimaa. 

 

Vaatetusta tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Argentiinassa (myös pakkotyö), Intia (myös pakkotyö), muotiasusteita Filippiineillä ja vaatetusta Thaimaassa (myös pakkotyö). Lisäksi Jordaniassa, Kiinassa ja Malesiassa käytetään pakkotyövoimaa vaatetuksen valmistuksessa.

Jalkineiden tuotannossa käytetään lapsityövoimaa ainakin Bangladeshissa, Brasiliassa, Intiassa, (Intiassa myös muissa nahkatuotteissa kuten asusteissa) ja Kiinassa ja lisäksi indonesialaisia sandaaleita tekevät lapset.

Listasta puuttuu varmasti maita, joiden hallitus ei ole syystä tai toisesta ilmoittanut asiasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikka, Gabon, Guyana, Togo, Valko-Venäjä, Venezuela, ja Vietnam eivät ole ilmoittaneet lapsi- ja pakkotyövoiman käytöstä.

Lapsityövoima tulee yleensä esiin ensimmäisenä ja usein valitettavasti ainoana asiana työelämän oikeuksien loukkauksista puhuttaessa. Ongelma on kuitenkin aikuisten oikeuksien toteutumisessa: aikuisten kuuluu olla perheensä elättäjiä ja heidän kuuluu saada sellaista palkkaa, jolla perhe pystyy elämään. Lasten oloja ei paranneta lapsityötä kieltämällä tai tuotteita boikotoimalla, vaan huolehtimalla siitä, että aikuisten palkalla (myös yksinhuoltajien) tulee toimeen ja että aikuisilla on kohtuulliset työajat. Tavoitteen toteutumisessa auttaa ammatillinen järjestäytyminen.

Lähde: Yhdysvaltain työministeriön lista lapsi- ja pakkotyöllä tuotetuista tavaroista (http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf)

Kirjoitus julkaistaan myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Suomalaisten vaateyritysten vastuusta ja kannattavuudesta

Vaateyrityksissä suhtauduttiin kyselyihini eettisistä ostoperiaatteista yllättävän myönteisesti ja kysymyksiin vastattiin ystävällisesti. Usein tuli kuitenkin vaikutelma, varsinkin pienemmissä yrityksissä, että yhteiskuntavastuu mielletään jonakin ylimääräisenä asiana, johon ei ole varaa eikä oikein aikaakaan ja että vain kiusasin heitä kysymyksilläni.

On yrityksiä, joilla menee hyvin, ja yrityksiä, joilla menee huonosti. Ensin mainituilla on suunnittelu kunnossa ja toimitusketjut luistavat.

Osa yrityksistä suhtautuu mielestäni nuivemmin yhteiskuntavastuuseen, koska hankinta on niille jo muutenkin hankalaa (ks. Ruotsissa ollaan pidemmällä). Liiketoimet eivät ehkä ole kovin kannattavia, eikä toiminta muutenkaan luista sillä tavoin, kun niissä yrityksissä, jossa yhteiskuntavastuuta pystytään ottamaan paremmin huomioon.

Erikseen ovat sitten ne, jotka ovat joutuneet otsikoihin epäeettisyydestä, kuten H&M ja Nike. Niillä on mittavat vastuuorganisaatiot nyt ainakin. Huono julkisuus on luultavasti pakottanut ne siihen.

Onko vastuullisuudessa kysymys sitten yrityksen koosta? Tähän suomalaisten yritysten edustajat vetoavat: Kun tilaamamme osuus on niin pieni, emme voi vaikuttaa (tekisi mieleni lisätä: emme yritäkään). H&M ja Nike ovat valtavia ja ruotsalaiset vaateyritykset muutenkin suurempia kuin suomalaiset. Tai hetkinen, Suomessa on Amer, maailman suurin urheiluvälineyritys, jonka vastuuta olen myös selvittänyt. On muutama muukin kohtuullisen iso.

Ehkäpä nämä asiat liittyvät yhteen. Vain kannattava yritys kasvaa. Voiko vain kannattava yritys olla vastuullinen? Sitä on maailmalla nopean googlauksen perusteella tutkittukin aika paljon.

Niin, ja se menee myös niin, että yhteiskuntavastuun huomioiminen parantaa kilpailukykyä. Sitä on tutkittu vielä enemmän. Erään tutkimuksen (s. 10-11 vuodelta 2000) mukaan molemmat väitteet, kannattava yritys on vastuullinen ja vastuullinen yritys on kannattava, tuntuisivat pitävän paikkansa.

On se tehtaisiin vaikuttaminen hankalaa muillekin. Brittiläisen eettisen muodin professorin Doug Millerin mielestä tehtaisiin vaikuttaminen on niin vaikeaa, että parasta olisi, jos brändiyritykset omistaisivat tehtaat. Näin niillä olisi sananvaltaa. Tämä on suomalaisten yritysten vahvuus vastuullisuudessa. Monet omistavat tehtaita ainakin toistaiseksi.

Ruotsissa ollaan pidemmällä

Suomalaiset vaateyritykset olivat sosiaalisessa ja ympäristövastuussa esimerkiksi ruotsalaisia jäljessä (ks. Vaatteita Etelästä, pdf). Usein sanotaan, että se johtuu siitä, että suomalaiset yritykset ovat vasta oppineet uuden tavan tehdä bisnestä: teettämään ulkomailla. Tilastot viittaavat siihen, että näin on tapahtunut vielä viimeisen kymmenenkin vuoden aikana.

Katsotaanpas vertailun vuoksi Ruotsi: Siellä vuonna 2008 EU:n osuus on kilomäärissä vain 25% kun Suomessa vastaava osuus oli yli puolet. Siis vähemmän kauttakulkua, enemmän suoraa tuontia. Ruotsissakin Aasian osuus on kasvanut (vähän alle puolesta yli 60 prosenttiin) viimeisen kymmenen vuoden aikana, johtuen luultavasti osittain kiintiöiden poistumisesta WTO-jäsemaiden väliltä. Vaatteiden hankinta on siirtynyt Ruotsissakin yhä enemmän Aasiaan.

Monesti puhutaan, että hankinta siirtyy aina vain kauemmaksi. Ruotsiin tuli Virosta vuonna 1998 kolme prosenttia vaatteista kilomäärinä, kun sama luku vuonna 2008 oli yksi prosentti. Viro on ollut Suomelle merkittävämpi: vielä vuonna 1998 sieltä tuli Suomeen 11 prosenttia vaatteista, kun kymmenen vuoden päästä viisi. Jos nyt noin pienistä osuuksista voi jotakin päätellä, voisin sanoa, että lähialueilta ollaan todella siirtymässä kauemmaksi.

Itä-Eurooppa ja Venäjä ovat ehkä yllättäen merkittävämpiä Ruotsille kuin Suomelle. Niiden merkitys Ruotsille on hieman laskenut ja Suomelle hieman kasvanut. Veikkaisin, että Suomessakin siirrytään vähitelleen vielä kauemmaksi itään, kun Itä-Euroopan osuus ensin kasvaa nykyisistä lukemista.

Ruotsissa ollaan siis pidemällä sekä hankinnassa että vastuussa. Tämän ovat esittäneet myös Elina Grundström ja kumppanit (Globalisaation portinvartijat, 2004): tässä hankintaa koskeva väite saa tilastollista vahvistusta.

Tilastot: Eurostat