Vaatteiden maahantuontitilastoja

Laskeskelin vaatteiden maahantuontitilastoja. OpenOffice teki kuvista vähän sotkuiset, mutta voit myös ottaa datan ja hieman selvempiä kuvioita täältä, jonka pohjalla on kyllä näkymättömiä laskutoimituksia. Jos kiinnostaa, alkuperäisiä exceleitä saa minulta: etunimi@sukunimi@iki.fi.

Kiina on hyvin suuri Suomen vaatteiden maahantuontimaa: 30% kilomäärinä ja 18% arvossa. Lopun Aasian osuus on kilomäärinä 9% ja arvossa 3%. Euroopan osuus on myös suuri (kilomäärinä 58% ja arvossa 75%), mutta se on suurelta osin kauttakulkua Aasiasta. Huomaa myös muiden mantereiden mitättömän pienet osuudet.

Kiinan ja Aasian suoran tuonnin osuus on kasvanut rajusti vuodesta 1998, jolloin molempien osuudet olivat kilomäärinä 17% ja arvossa 10%. Euroopan osuus oli kilomäärinä tuolloin 66% ja arvossa 79%. Viron osuus on pienentynyt puoleen ja Saksan tuplaantunut kymmenessä vuodessa.

Suomalaiset yritykset ovat oppineet viimeisen kymmenen vuoden aikana tuomaan yhä enemmän suoraan Kiinasta ja Aasiasta. Kiinasta ja muista WTO-jäsenmaista tulevilta vaatteilta ovat myös poistuneet kiintiöt tällä aikavälillä.

Inflaatiolle ei ole ollut tilaa hinnoissa, vaan ne ovat pysyneet samoina vuodesta 1995 vuoteen 2008 ja jopa laskeneet hieman. Kilpailu alalla on siis kovaa (myös kehitysmaiden välillä).

Lähde: Eurostat.

Vaatteista, peruskauraa

Tässä vähän siitä, mitä yleensä teen, nimittäin vaatteista ja niiden eettisyydestä.

Vaatteet ovat ihania kapistuksia, koska niihin liitetään niin monimutkaisia sosiaalisia arvostelmia.

Tein graduni vaateyritysten välisistä valtasuhteista. Kun Suomen rajoja avattiin kauppapolitiikalla, kotimainen vaatetusteollisuus joutui kovenevaan kilpailuun ulkomaisen kanssa. Sen seurauksena ala kuoli Suomessa lähes täysin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Työvoiman siirtyminen Suomen rajojen ulkopuolelle ei siis vaatetusteollisuudessa ole mikään uusi juttu.

Valta on siirtynyt vaatteen tuotantoketjussa koko ajan valmistajalta brändiyhtiöön päin sikäli kuin valmistajia jäi Suomessa eloon. Osa muuttui brändiyrityksisksi tai ryhtyi jopa jälleenmyyjiksi. Kuluttajaa, makuja, muotia ym. koskeva tieto on Etelän yrityksille vaikeasti saavutettavaa, jonka lisäksi sitä varjellaan Pohjoisen yrityksissä.

Laajensin sittemmin FinnWatchissa työskennellessäni vaatteiden eettisyyteen. Olen tehnyt aiheesta kaksi selvitystä: Vaatteita Etelästä 2006 ja Hikipajat pinnalla 2008, jälkimmäisen urheilukaupasta. Molemmat ovat luettavissa täällä. Kyselin suomalaisilta yrityksiltä mistä ne hankkivat vaatteet, ja asetetaanko hankinnassa mitään eettisiä periaatteita. Selvityksiä voi siis käyttää ostopäätösten tukena.

Minulta kysytään monesti, miten vaatteita pitäisi ostaa ollakseen eettinen. Vastaus ei ehkä tyydytä: Kaikilla yrityksillä on paljon matkaa siihen, että mitään voisi suositella. Positiivista on kuitenkin, jos yritys tekee eettisyyden eteen edes jotakin. Katso esimerkiksi kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan sivuilta eettisistä vaatteista. Melko kriittisiä ovat, ja hyvä niin.

Kehitysapua poliisille?

Tässä on aihe, josta pitäisi varmaan poliittisen korrektiuden nimissä vaieta: poliisin roolin tärkeydestä kehitysmaissa. En ole vielä törmännyt missään aihetta koskevaan keskusteluun. Ihmettelen, miksi. Onko aihe todellakin poliittisesti liian arka?

Meidän yhteiskunnassamme poliisin kanssa joutuu tekemisiin harvoin. Sen olemassaolo, lahjomattomuus ja hyvä toiminta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pelkkä poliisin pelote ja potentiaalinen sen kanssa tekemisiin joutuminen saa varmaankin pitkälti yhteiskuntamme toimimaan.

Monissa kehitysmaissa poliisi toimii näkyvästi valtaapitävien ehdoilla lain noudattamisen valvonnan sijaan. Esimerkiksi ay-aktiivit joutuvat usein hankaluuksiin poliisin kanssa toiminnasta, joka meillä on aivan sallittua normaalia ay-toimintaa. Laki kieltää esimerkiksi vapaan ammatillisen järjestäytymisen joissakin maissa, mutta ei kaikissa niissä, joita nyt tarkoitan.

Esimerkiksi Kiinassa poliisin palkat ovat pienet, koska yleensä oletetaan, että poliisi pyytää lahjuksia, joilla hänen perheensä tulee toimeen. Vaikutuksena lakien noudattamista ei valvota – yleinen ongelma kehitysmaissa. Lainsäädäntö saattaa olla ja usein onkin hyvää ja ajan tasalla, ongelmana on useammin tehokkaan valvonnan puute.

Poliisin puolueettomuus ja lahjomattomuus takaa yhteiskunnan toiminnan, mutta kehitysavussa ei ilmeisesti anneta varoja poliisin toimintaan. Poliisin kehitysavulla en tarkoita aseiden vientiä kehitysmaihin, vaan koulutusta ja tiedon jakoa.

Voisiko poliisin toimintaa sitten tukea kehitysavusta? Pitäisi ainakin varmistaa, että poliisi ei ole vain valtaapitävien intressien käsikassara, vaan että se oikeasti edistää lakien noudattamista.

Entä sitten siviilikriisinhallinta? Onko poliisilla roolia näissä keskusteluissa? Poliisi on yhteiskunnan sisäinen väkivaltakoneisto, armeija ulkoinen. Kuuluuko poliisi siviili- vai sotilaalliseen kriisinhallintaan? Vastaus on harvinaisen selvä: Poliisi ja oikeusvaltion kehittäminen kuuluvat siviilikriisinhallintaan kahtena EU:n määrittelemästä viidestä painopistealueesta.

Sentään jossakin keskustelussa poliisin rooli on mukana, vaikkakin siviilikriisinhallinta.org -sivustolla sanotaan, että siviilikriisinhallinta on käsitteenä suurelle yleisölle lähes tuntematon. Työtä siis riittää silläkin saralla.

Työtä on kuitenkin vielä enemmän maissa, joissa ei ole ihmisten turvallisuutta uhkaavaa kriisiä. Joissa tilanne on jatkunut pitkään samana ja köyhyys ja korruptio vaivaavat. Kun poliisi on korruptoitunut, varmaa on, että mikään muukaan ei toimi. Vääryyttä kokeneet eivät saa oikeutta ja poliisi suorittaa tehtäviä, jotka eivät lain mukaan sille kuulu.

Kaivattaisiin keskustelua poliisin tärkeydestä kehityksessä. Poliisit ilman rajoja -järjestön perustaminenkaan ei olisi pahitteeksi. Poliisi tekee kansainvälistä yhteistyötä, mutta poliisin vuosikertomuksessa 2008 todetaan, että ”poliisin kansainvälisen yhteistyön tavoitteena on tukea poliisin kansallisten tavoitteiden saavuttamista”. Ei siis puhettakaan muiden maiden kehityksen tukemisesta.