Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Yhteiskuntavastuusta

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Keskustellaan keinoista!

Minua haittaa ehkä eniten sekä yliopisto-opinnoissa että järjestökentässä se, että keinoista ei keskustella niin paljon kuin päämääristä ja ihanteista. Yliopistolla turhauduin juuri loputtomaan setvimiseen, päämääristä on keskustelua hyllymetreittäin, mutta keinoista ei juuri mitään.

Mielestäni päämääristä on yleensä jonkinlainen yksimielisyys, mutta asiat kaatuvat väärin valittuihin keinoihin. Esimerkiksi saman asian kannattajista toiset tuntuvat haluavan radikaalia kumouksellista toimintaa ja toisille taas on tärkeää, että järjestö näyttää ulospäin salonkikelpoiselta. Nämä ääripäät usein vielä haukkuvat toisiaan ja lisäksi keskellä tulijoita.

Hyvää asiaa ajavalla järjestöllä olisi paljon potentiaalisia jäseniä, mutta koska keinojen osalta rajoitutaan sellaisiin, joita nämä potentiaaliset jäsenet eivät kannata, tai kampanjan ulkoasu ja julkisuuskuva on heidän mielestään vääränlainen, koko liikkeen kannatus jää pieneksi.

Yksi seuraus tästä on se, että asian omakseen kokevat, mutta valittuihin keinoihin tyytymättömät perustavat oman järjestönsä. Tällöin kummallakaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin mihin ne yhdistetyin voimin pystyisivät.

Otetaan toinen esimerkki, vaikka mielenosoitus. Järjestäjät kutsuvat mielenosoitukseen eri ihmisiä. Ihmiset ovat muodostaneet yhteenliittymiä jonkun asian puolesta, joista jokainen tuo omat tunnuksensa ja ehkäpä jopa iskulauseensa mielenosoitukseen. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki ne, jotka kannattavat mielenosoituksen järjestäjien ilmoittamaa teemaa (tässä voi olla kyse jopa pienistä sanavalinnoista) eivät allekirjoita sitä, mitä jotkut muut julistavat. He eivät halua marssia sellaisten banderollien läheisyydessä, mitä eivät kannata. Pitäisikö mielenosoitus järjestää aina niin, että muita tunnuksia ja iskulauseita ei sallita? Ja mitä, jos joku silti julistaa omiaan?

Kaipaisin tieteellistä keskustelua keinoista. Ehkä aihetta käydään läpi vaikkapa kauppatieteellisessä, mutta vain kaupan osalta. Miten muut? Ehkä oma sosiologin kolutukseni vain on liian teoreettinen.

Tämä ei ole nyt mitään kritiikkiä reilua kauppaa tai Puhtaat vaatteet -kampanjaa kohtaan, vaan yleisesti järjestökentässä huomaavani asia. Kannatan nimittäin reilua kauppaa ja Puhtaat vaatteet -kampanjaa, koska olen yhtä mieltä niiden keinoista. Reilun kaupan järjestelmä toimii hyvin ja viljelijöiden yhdistyksillä on järjestelmässä valtaa. Puhtaat vaatteet -kampanjassa kuunnellaan Etelän työntekijöitä, mikä on ainoa oikea tapa.

Turkistarhauksesta

Eläinten oikeudet on vaatteiden eettisyyden yksi osa-alue, josta en olekaan vielä kirjoittanut.

Osa poliitikoista on ryhtynyt kannattaman Suomessa ja EU:ssa turkistarhauksen kieltämistä elinkeinona. Tämän päätöksen toteutumista ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen kyllä epäilen, vaikka monet EU:maat ovat päättäneet kieltää pitkillä määräajoilla turkistarhauksen.

Jos kielto joskus toteutuu, vaarana on, että turkistarhaus siirtyy maihin, joissa ei ole eläintensuojelulainsäädäntöä tai sen valvonta on olematonta. Animalia sanoo, että tämä argumentti on turkistarhaajien käyttämä. Käytän sitä, koska se on minusta oikea ongelma. Minulla ei kuitenkaan ole kantaa Suomen turkistarhauksen kieltämisen puolesta eikä vastaan.

Minkinnahoista 20 prosenttia on kiinalaisia, loput eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia, mutta kiinalaiset nahat ovat huonompilaatuisia (ja myös halvempia) kuin muut. Eläinten kohtelu näkyy turkiksen laadussa, sanovat suomalaiset tarhaajat. Kiinalaisilla tuottajilla menee tällä hetkellä huonosti, mutta pidemmällä tähtäimellä ala on kasvanut ja matalampi hinta on vaikeuttanut Suomen turkisalan kannattavuutta.

Kiinassa eläinten kohtelu on täysin ala-arvoista. Kuukauden Kiinan-matkallani en kertaakaan syönyt kalaa, koska ravintoloiden akvaariot olivat niin vastenmielisiä. Vesi oli liasta sameaa ja meren elävät henkitoreissaan. Myös kanat oli sullottu torilla ylipieniin häkkeihin. Satuin puolivahingossa näkemään järkyttävän turkisvideon, jossa eläinten kohtelu oli pahimmasta päästä mitä ajatella saattaa.

Suomalaisetkin nahat jalostetaan Kiinassa turkeiksi. Olen kuullut, että sieltä tulee valmiita turkkeja samalla hinnalla tai halvemmalla kuin mitä nahat ovat maksaneet Vantaan turkishuutokaupassa. Kiina siis ilmeisesti tukee alaa sen lisäksi, että palkat ovat pienet. (Mahdollisista julkisista tuista en löytänyt tietoa googlaamallakaan.)

Olisi loogista, että tarhaus siirtyisi Kiinaan, kun jatkojalostuskin tapahtuu siellä, mutta markkinatalous ei aina tunnut toimivan tämän periaatteen mukaan. Kuljetukset ovat ilmeisestikin liian halpoja, joka tässä tapauksessa taitaa olla hyvä.

Jos turkistarhaus kielletään Euroopassa, pohjois-amerikkalaisten ja kiinalaisten turkisten osuus kasvaa. Jos tarhaus kielletään Pohjois-Amerikassakin, Kiinalle jää koko markkinat, koska kylmistä maista Venäjän valtiolla on turkismonopoli ja turkisten ulkomaille vieminen on kielletty.

Täytyy vain toivoa, että kiinalaisten nahkojen huonompi laatu estää tarhauksen siirtymisen Euroopasta Kiinaan ja se siirtyy sen sijaan Pohjois-Amerikkaan.

Onneksi turkiksia on helppo boikotoida, ja niin monet tuntuvat tekevänkin. Turkikset eivät ole juuri nuorten suosiossa. Niitä ostavat lähinnä yli 45-vuotiaat naiset, mutta kylmä talvi ja tällä hetkellä vallalla oleva turkismuoti on tuonut alalle tuottoisan vuoden. Mistään tulevaisuuden alasta ei voi puhua, mutta luulisin, että kylmillä alueilla, varsinkin Siperiassa, turkiksiin pukeutuminen pitää pintansa, eli kokonaan siitä ei globaalisti luovuta.

Maailman tila 2010

Tämänvuotisessa Worldwatch-instituutin Maailman tila -raportissa keskitytään kuluttamisen problematiikkaan antropologien johdolla, eli suomeksi kulutuskulttuuriin. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että hankin teoksen ja olin sen julkaisemistilaisuudessa.

Miten niukasta kuluttamisesta saisi yhtä suosittua kuin kuluttamisesta on tehty, kysyy hankkeen johtaja, antropologi Erik Assadourian. Yritykset käyttävät massiivisia budjetteja markkinointiin, miten vastustaa tuota voimaa?

Tärkeitä kysymyksiä. Kuluttamista on vähennettävä radikaalisti, se on selvää, Suomessakin.

Talouskasvun tai tarkemmin sanoen bruttokansantuotteen kasvun välttämättömyydestä tai ei-välttämättömyydestä syntyi julkistamistilaisuudessa paljon keskustelua. Valtionvarainministeriö vaikuttaa yhä Outi Honkatukian esityksen perusteella käyttävän mittarina bruttokansantuotetta, vaikka se kuvaa vain rahan kiertoa, kuten Sirpa Pietikäinen (euroedustaja, kok) asian ilmaisi. Honkatukia perusteli kasvun välttämättömyyttä verojen keräämisen ja siten palvelujen säilyttämisen tarpeella. Bruttokansantuotteeseen jumittumisen sijasta olisi ollut näin jälkikäteen ajateltuna vielä kiinnostavampaa kuulla, mitä mieltä muut panelistit, mm. Satu Hassi (euroedustaja, vihr.), olivat ylipäätään kasvun välttämättömyydestä.

Paneeliin osallistunut Kuluttajatutkimuskeskus saa minulta tällä kertaa sapiskaa, vaikka oli oikein hyvä, että sen edustaja osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun maailman tilasta. Kuluttajatutkimuskeskus on työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimiva yhteiskunnalliseen akateemiseen tutkimukseen keskittyvä laitos. Siellä ei edelleenkään ole ohjelmassaan eettistä kuluttamista, ainoastaan ”eliympäristö ja teknologia” -nimisessä teema-alueessa mainitaan siihen viittaavaa, eli tuo ympäristö, mutta sekin on koplattu teknologiaan. Kaiken kukkuraksi laitoksen sivuja selatessa tulee ilmi, että tuon teema-alueen tehtävänä on tuottaa tietoa myös yritysten tarpeisiin, vaikka muualla laitoksen sivuilla ilmaistaan sen edistävän kuluttajien hyvinvointia. Ei näin.

Toinen julkaisemistilaisuudessa esiin tullut mielenkiintoinen aihe sen sijaan oli se, kuuluuko taloustiede antropologian piiriin. Tottakai kuuluu, mutta varmaankaan perusopetuksessa ei saa sellaista kuvaa, että se kuuluisi. Tässä on antropologeille paljon hyvää työsarkaa! Sanoo sosiologi, saman laitoksen ihmisiä. Valitettavasti sellaiset työpaikat vain ovat toistaiseksi vähissä, mutta toivottavasti kasvussa tulevaisuudessa. Vähän huono sanoa toivottavasti, koska uhkaava ympäristökriisi tämänhän on saanut aikaan.

Suomessakin on viriämässä degrowth-liike, jonka sanomana on se, että jatkuva talouskasvu ei ole välttämätöntä. Seuraan kehitystä kiinnostuneena.

Kehitysapua poliisille?

Tässä on aihe, josta pitäisi varmaan poliittisen korrektiuden nimissä vaieta: poliisin roolin tärkeydestä kehitysmaissa. En ole vielä törmännyt missään aihetta koskevaan keskusteluun. Ihmettelen, miksi. Onko aihe todellakin poliittisesti liian arka?

Meidän yhteiskunnassamme poliisin kanssa joutuu tekemisiin harvoin. Sen olemassaolo, lahjomattomuus ja hyvä toiminta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pelkkä poliisin pelote ja potentiaalinen sen kanssa tekemisiin joutuminen saa varmaankin pitkälti yhteiskuntamme toimimaan.

Monissa kehitysmaissa poliisi toimii näkyvästi valtaapitävien ehdoilla lain noudattamisen valvonnan sijaan. Esimerkiksi ay-aktiivit joutuvat usein hankaluuksiin poliisin kanssa toiminnasta, joka meillä on aivan sallittua normaalia ay-toimintaa. Laki kieltää esimerkiksi vapaan ammatillisen järjestäytymisen joissakin maissa, mutta ei kaikissa niissä, joita nyt tarkoitan.

Esimerkiksi Kiinassa poliisin palkat ovat pienet, koska yleensä oletetaan, että poliisi pyytää lahjuksia, joilla hänen perheensä tulee toimeen. Vaikutuksena lakien noudattamista ei valvota – yleinen ongelma kehitysmaissa. Lainsäädäntö saattaa olla ja usein onkin hyvää ja ajan tasalla, ongelmana on useammin tehokkaan valvonnan puute.

Poliisin puolueettomuus ja lahjomattomuus takaa yhteiskunnan toiminnan, mutta kehitysavussa ei ilmeisesti anneta varoja poliisin toimintaan. Poliisin kehitysavulla en tarkoita aseiden vientiä kehitysmaihin, vaan koulutusta ja tiedon jakoa.

Voisiko poliisin toimintaa sitten tukea kehitysavusta? Pitäisi ainakin varmistaa, että poliisi ei ole vain valtaapitävien intressien käsikassara, vaan että se oikeasti edistää lakien noudattamista.

Entä sitten siviilikriisinhallinta? Onko poliisilla roolia näissä keskusteluissa? Poliisi on yhteiskunnan sisäinen väkivaltakoneisto, armeija ulkoinen. Kuuluuko poliisi siviili- vai sotilaalliseen kriisinhallintaan? Vastaus on harvinaisen selvä: Poliisi ja oikeusvaltion kehittäminen kuuluvat siviilikriisinhallintaan kahtena EU:n määrittelemästä viidestä painopistealueesta.

Sentään jossakin keskustelussa poliisin rooli on mukana, vaikkakin siviilikriisinhallinta.org -sivustolla sanotaan, että siviilikriisinhallinta on käsitteenä suurelle yleisölle lähes tuntematon. Työtä siis riittää silläkin saralla.

Työtä on kuitenkin vielä enemmän maissa, joissa ei ole ihmisten turvallisuutta uhkaavaa kriisiä. Joissa tilanne on jatkunut pitkään samana ja köyhyys ja korruptio vaivaavat. Kun poliisi on korruptoitunut, varmaa on, että mikään muukaan ei toimi. Vääryyttä kokeneet eivät saa oikeutta ja poliisi suorittaa tehtäviä, jotka eivät lain mukaan sille kuulu.

Kaivattaisiin keskustelua poliisin tärkeydestä kehityksessä. Poliisit ilman rajoja -järjestön perustaminenkaan ei olisi pahitteeksi. Poliisi tekee kansainvälistä yhteistyötä, mutta poliisin vuosikertomuksessa 2008 todetaan, että ”poliisin kansainvälisen yhteistyön tavoitteena on tukea poliisin kansallisten tavoitteiden saavuttamista”. Ei siis puhettakaan muiden maiden kehityksen tukemisesta.