Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Globaalit raamisopimukset

Kansainväliset raamisopimukset tai globaalit puitesopimukset (international framework agreements) ovat yrityksen ja kansainvälisen ammattiliiton solmimia sopimuksia, joiden ideana on se, että verrattuna yritysten yksipuolisesti laatimiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin ammattiliitto voi vaatia yritystä tilille sopimuksen rikkomisesta.

Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988. Sopimusten sisältö vaihtelee, ja usein ne muistuttavat kovasti yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja. Monet näistä sopimuksista antavat paperilla kaikille yrityksen piikkiin toimiville, myös alihankkijoiden työntekijöille, samat oikeudet riippumatta siitä, missä maassa he ovat. Valitettavan usein vain näin ei raamisopimuksesta huolimatta tapahdu. Itsenäisen ammattiyhdistyksen on käytännössä vaikea valvoa alihankkijoiden toimia esimerkiksi Kiinassa, jossa muut kuin puolueen hyväksymät ammattiliitot ovat laittomia.

Vaatealalla H&M solmi raamisopimuksen kaupan ja palvelualan globaalin unionin UNI:n kanssa vuonna 2004. Muotijätti Inditex (jonka Zara on Suomessakin) solmi omansa tekstiili- nahka ja vaatetusalan globaalin liiton ITGLWF:n kanssa vuonna 2007. Inditexin raamisopimus on kunnianhimoinen, ja ay-piireissä siltä odotettiin ja varmaankin odotetaan edelleen paljon. Osa ehdoista toteutui jo silloin, kun sopimus solmittiin.

Yksikään suomalainen yritys, edes Nokia, ei ole solminut kansainvälistä raamisopimusta ay-liikkeen yrityksistä huolimatta.

Lisää raamisopimuksista SASK:in sivuilla.

Yhteiskuntavastuusta

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.