Edistystä Ruotsin julkisissa hankinnoissa

Joulun kunniaksi hyviä uutisia Ruotsista.

Ainakin kaksi kolmesta ruotsalaisesta lääneistä (landsting) asettaa eettisiä ehtoja ostoissaan. Parannus on suuri, toteaa vaatteiden eettisyyttä ajavan Clean Clothes -kampanjan Ruotsin toimisto Rena Kläder sivuillaan.

Ruotsalaiset ovat laatineet nettiin hienon liikevaloväreillä toimivan kartan siitä, missä mennään. Punaista on enää harvassa, lähinnä pohjoisessa. Punainen tarkoittaa, että lääni ei aseta mitään eettisiä ehtoja tai se ei vastannut kyselyyn. Keltainen merkitsee eettisten ehtojen asettamista ja vihreä tarkoittaa, että lääni myös valvoo ehtojensa toteutumista.

Vähintään 14 lääniä 21:stä asettaa eettisiä ehtoja tietyissä tuoteryhmissä, kun vuonna 2006 vastaava luku oli nolla. Hankintayksiköt ovat laatineet omia yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja yhteistyössä toisten läänien yksiköiden kanssa. Tällä hetkellä vain neljä lääniä 21:stä ei aseta ehtoja, loput kolme saivat punaisen värin, koska ne eivät vastanneet kyselyyn.

Eettiset (ILOn periaatteiden mukaiset) ehdot koskevat kuitenkin vasta tiettyjä yhteiskuntavastuun riskituoteryhmiä. Näitä tuoteryhmiä ei ilmoitettu selvityksessä, mutta Rena Kläder ilmoittaa esimerkiksi palkkoihin, työaikoihin ja työturvallisuuteen liittyviä ongelmia olleen erityisesti huonekalujen, tietokoneiden, elintarvikkeiden, tekstiilien, työvaatteiden ja rakennusmateriaalien valmistuksessa. Ruotsissa ovat olleet esillä järjestöjen paljastavien raporttien muodossa lisäksi ainakin jalkineet, urheiluvälineet, sairaalatarvikkeet (kirurgiset instrumentit ja sairaalatekstiilit) sekä leikkokukat. Myös muissa tuoteryhmissä on eettisiä ongelmia.

Rena Kläder ja kumppanijärjestö Fair Trade Center vaativat kunnollisen palkkatason asettamista ja suosittelevat ehtoja asettamattomille hankintayksiköille yhteistyötä muiden kuntien ja läänien kanssa toimintaohjeistojen luomiseksi.

Edistys on ollut järjestöjen ja kuntalobbareiden ahkeran työn tulos. Nyt alkaa hankintaehtojen toteutumisen kontrolloiminen, toteavat järjestöt.

Suomessa lähtötilanne oli sama: Yksikään julkinen hankintayksikkö ei asettanut eettisiä ehtoja missään tuoteryhmissä vuonna 2006 (FinnWatch yleiskuva 2006 pdf). Sen jälkeen tehdyissä rakennusmateriaalien selvityksissä ilmeni, että tahtoa olisi hankintayksiköissä jonkin verran, mutta keinoista oli epäselvyyttä (FinnWatch katukivet 2008 pdf ja kaivon kansistot 2009 pdf).

Kunnanvaltuustosta tai hankintayksiköstä voisi aloittaa luomalla yleiset hankinnan eettiset periaatteet. Tuoteryhmäkohtaisessa ohjeiston käytännön toteuttamisessa eri kuntien hankintaorganisaatioiden välinen yhteistyö on välttämätöntä ehkä Suomen rajojen ylikin.

Liikennevalokarttaa on ihailtu Suomessa järjestötyöntekijöiden keskuudessa. Milloinkahan meille saadaan samanlainen?

Elämiseen riittävä palkka, osa 2

Kehitysmaissa palkat ovat pienempiä, mutta eläminen on myös halvempaa kuin meillä. Kuinka pieniä palkat oikein ovat?

Esimerkki Australian Oxfam-järjestön urheiluraportista vuodelta 2006 (pdf, HTML Googlessa s. 16):

Indonesialaiset urheiluvaatetusteollisuuden työntekijät tienasivat 800 000 rupiaa (75,29 euroa) kuussa tai 5 000 rupiaa (47 eurosenttiä) tunnissa vuonna 2006. He saivat myös pientä korvausta lounasta ja työmatkoja varten.

Naimattoman työntekijän täytyi työskennellä 6 tuntia kuukausittaisen juomavetensä, 4,5 tuntia riisinsä ja 40 tuntia kuukauden majoituksena eteen. Kuukauden kananlihojen vuoksi piti työskennellä 3,75 tuntia, 2 tuntia kananmunia varten ja 18,5 tuntia kuukauden vihanneksien saamiseksi ruokapöytään. Sokeri, tee, ja maito maksoivat 2,8 tunnin työpanoksen verran. Näistä tulee yhteensä 77,55 työtuntia. Vertailun vuoksi: Suomessa normaali työaika on 38,25 tuntia viikossa.

Oxfamin tutkijat kysyivät työntekijöiltä, mitä he ostaisivat, jos saisivat enemmän palkkaa. Vastaus oli parempilaatuista ruokaa ja lihaa kanan sijasta, kahvia teen sijasta. Naiset ostaisivat 24 eurosenttiä pullolta maksavaa yrttijuomaa kuukautisten ajaksi.

Laskelmissa on huomattava, että kuukausittainen palkka oli 75,30 euroa. Se tekee 2,51 euroa päivässä (laskettu 30 päivälle, koska joka päivä täytyy syödä). YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on 1,25 US dollaria päivässä. Toinen köyhyysraja on kaksi dollaria.

On palkkoja, jotka ovat jopa alle tuon haamurajan, 1,25 dollaria päivässä. Ks. esim. kirjoitukseni Elämiseen riittävä palkka tässä blogissa. Intialaiset erittäin raskasta valimotyötä tekevät miehet ”ansaitsivat” puoli US dollaria päivässä. Working poor, sanoakseni. Tämän vuoksi on lapsityövoimaa. Aikuiset eivät pysty elättämään lapsiaan.

Ruotsalaiset kohut

- Uzbekistanista uutisoitiin, että koululaiset uurastavat pakkotyössä koulunkäynnin sijaan satoaikana puuvillapelloilla. Ks. esim. Aftonbladet.
- EU:ssa käytännössä kiellettyä ympäristömyrkkyä, nonyylifenolia, löytyi Ruotsissa vesistöissä ja sitten tutkittiin lastenhaalareita, joista jokaisesta löytyi kyseistä ainetta. Ainetta joutuu vesistöihin pyykinpesun kautta. Ks. esim. Kaleva.
- Untuvan revintää elävistä linnuista ilmeni Unkarissa, Puolassa ja Kiinassa. Käytäntö on EU:ssa kielletty. Ks. esim. mtv3.
- Farkuista löydettiin samaa myrkyllistä homeenestoainetta dimetyylifumaraattia kuin Kiinassa valmistetuista nojatuoleista aikoinaan. Ks. esim. Uusi Suomi.

Lapsi- ja pakkotyö, ympäristömyrkky, eläinten kaltoin kohtelu, myrkky. Mikä näitä yhdistää paitsi, että ne edustavat monipuolisesti vaatteiden eettisyyteen liittyviä epäkohtia?

Kohut ovat kaikissa tapauksissa nousseet Ruotsissa. Kaikissa tapauksissa tuotteita on myynnissä Suomessa aivan vastaavalla tavalla kuin Ruotsissa. Meillä ei vain voi sanoa olleen kohua. Mistähän se mahtaa johtua?

Mediaa ei ehkä ole syyttäminen. Ruotsissa nousseista kohuista on uutisoitu meilläkin. Ei ole median vika, jos aihe ei lyö läpi.

Kuluttajat ovat vähemmän aktiivisia kuin Ruotsissa. Kallistuisin tämän kannalle. Yritykset ovat ilmoittaneet selvityksissämme, että kyselyjä näistä asioista on tullut vain muutamia.

Mistä kuluttajien vähäisempi aktiivisuus sitten mahtaa johtua? Mielenkiintoinen sosiologinen kysymys, johon minulla ei valitettavasti ole vastausta.

Tulee mieleen Hesarin mielipidesivulla vastikään käyty keskustelu toljottamisesta eli siitä, että ohikulkijat eivät pysähdy auttamaan.

Suomalainen kuluttaja vaikuttaa olevan sellainen, joka maksaa vaatteista EU:n korkeinta hintaa, mutta ei halua nostaa älämölöä tuotteiden taustasta. En uskalla väittää, että hän olisi niin naiivi, että luulisi ostavansa Suomessa valmistettua ja maksaa siksi korkeampaa hintaa, eikä sen vuoksi myöskään epäile tuotteen valmistuksessa olevan ongelmia. Tämä siitäkin huolimatta, että reilun kaupan tuotteet ovat leimautuneet joidenkin keskuudessa kehitysmaatuotteiksi.
- Onko tämä sitä kehitysmaakahvia?
- Kyllä, kaikki kahvi tulee OECD:n ulkopuolisista eli kehitysmaista.
- Minä juon vain Juhla Mokkaa. Näin kerran kuvasta, kuinka siellä kehitysmaissa kuivatettiin teetä lakanan päällä pihamaalla.
- Reilun kaupan tuotteiden tuotanto on valvottua, toisin kuin ns. tavanomaisten tuotteiden. Esimerkiksi tavanomainen kahvi ostetaan pörssistä, eikä sen alkuperää voi tietää.
- Juhla Mokkaa sen olla pitää.

Ensiksi täytyisi myöntää, että nykyisessä ”globaalissa” taloudessa tuotteet vain tulevat maista, joissa lainsäädäntö on löysempi tai lakeja ei valvota. Sitä on turha kauhistella tai sulkea siltä silmiään. Lapsi- ja pakkotyöllä kerättyä puuvillaa, dimetyylifumaraattia, nonyylifenolia ja elävistä linnuista revittyjä höyheniä sisältäviä tuotteita on myynnissä meilläkin.

Kohut ja kyselyt olisivat sananmukaisesti terveellisiä.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repun ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Miten muoti syntyy?

Muodin syntyminen on mielenkiintoinen kysymys, jota olen yrittänyt ruotia useammassa esseessä opiskeluaikoinani pääsemättä kuitenkaan lopulliseen ratkaisuun. Tähän asti olen päässyt:

• Muoti on kuin aalto (filosofi Simmeliä mukaellen). Ensin ovat heikot signaalit, sitten ne vahvistuvat ja lopulta uusi aalto pyyhkii kaiken uusiksi. Minua kiinnostaa tuo aallon alku, eli heikkojen signaalien vahvistuminen: On selvää, että uranuurtajia on, mutta he eivät ole mitään ilman seuraajiaan. Miksi muut lähtevät mukaan johonkin, ja johonkin toiseen eivät? Kun tähän yhdistetään vielä yritykset, sanoisin sitä melkoisen herkulliseksi sopaksi!

• Muoti syntyy yhteisvaikutuksessa ihmisten kanssa, ei pelkästään suunnittelijan päässä. Suunnittelija katselee ympärilleen silmät ammollaan ja korvat höröllään ja yhdistelee sitten luovasti ideoitaan ja näkemäänsä. Yksi tähän liittyvä kiinnostava kysymys on, voiko luoda todella uutta, vai onko kaikki aina vanhan yhdistelemistä uudella tavalla.
• Samalla tavoin kauppojen valikoimiin löytävät tuotteet niin suunnittelijan ideasta kuin suoraan katumuodista jonkun ihmisen päältä. Esimerkiksi Zaran, ehkäpä nopeimman trendiketjun, suunnittelijat ostavat ihmisten päältä vaatteita ja lähettävät ne Espanjaan. Olen myös kuullut, että hotellihuoneissa avataan saumat ja tehdään kaavat. Tietenkin huippusuunnittelijoiden muotinäytökset ovat näitä paikkoja, joissa vaatteita etsitään, mutta aivan yhtä hyvin esim. uutuuselokuvien puvustamot ja yleensä nuorison kokoontumispaikat! Mielenkiintoisesti ”korkea” ja ”matala” sekaisin. Kyse on kulttuurisesta, tyylillisestä pääomasta.
• Sitten on vielä sellainen ilmiö, jossa jotkut vain päättävät, mikä on muotia, mutta ostamalla ihmiset antavat sille siunauksena. Tämä ei kuitenkaan päde väreihin. Kauden värit lyövät läpi samanlaisina joka liikkeessä, eikä kuluttajalla ole valinnanvaraa. Kaupoissa on yleensä sitä samaa, mutta sillä rajoituksella, että tyylillisesti vaatteet eivät ole täysin samanlaisia kuin toiset, samalla tavalla kuin värit ovat. Muotisuunnittelija-ystäväni kertoi, että on keskenään kilpailevia trenditoimistoja, jotka kaikki tekevät tulevien kausien värikarttoja, eikä yksi taho pysy auktoriteettina pitkään. Viimeistään naistenlehtiin tullessaan värit on kuitenkin jo lyöty lukkoon, kun vaatetilaukset ovat jo lähteneet Aasian tehtaille. Naistenlehdissä väreistä ei kirjoiteta ennustuksina, vaan "totuuksina", tyyliin: "Tulevana keväänä pukeudutaan laivastonsiniseen."

Miksi ei boikotteja?

Eettisen kuluttamisen tutkijat eivät suosittele kuluttajille eivätkä yrityksille vaatteiden boikotointia. Miksi ei?

Vaatetusteollisuuden työntekijät ovat sanoneet kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan tutkijoille, että he eivät halua boikotointia. Itse asianosaisia on kuunneltava.

Jatkuva kova kilpailuttaminen ja tilausten liikkuminen ympäri maailmaa aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta työpaikoilla. Työn jatkuvuuden epävarmuudessa työolojen parantaminen ja ammattiyhdistysten perustaminen vaikeutuvat. Hyvää tahtovien kuluttajien ei haluta lisäävän yhtään tätä epävarmuutta.

Sama boikotointikielto koskee yrityksiä. Tilauksia ei saisi vetää tavarantoimittajalta pois ongelmia kohdatessa, vaan ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Tehtaat elävät usein kädestä suuhun ostajien puristuksessa. Vain brändiyritykset voivat auttaa. Ostokäytäntöjen muuttaminen on olennaista: toimitusaikojen ja hintojen on oltava inhimillisiä.

Clean Clothes -kampanja haluaa kuitenkin käyttää boikotit keinovalikoimassaan räikeimpiä ylilyöntejä varten asettaakseen painetta yrityksiin. Tällaiseen toimenpiteeseen ryhdytään kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Kampanjan toimintaperiaatteena on pyytää yrityksiä yhteistyöhön monta kertaa, ennen kuin mitään kampanjointia lanseerataan.

Clean Clothes -kampanjointiin voi osallistua suomestakin tosin englannin kielellä vaikkapa liittymällä meilivetoomuskampanjaan osoitteessa http://www.cleanclothes.org/component/content/article/625–join-the-ccc-urgent-action-network.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Tehtaiden tarkastukset

Vaatetusalalla on paljon vastuualoitteita – enemmän kuin millään muulla alalla. Niitä on perustettu vähän joka mantereelle ja joka maalle omansa. Aloitteita on niin paljon, että uusia ei todellakaan tarvita, ja vanhatkin ovat alkaneet tehdä yhteistyötä.

Pääjako menee yritysjohtoisiin ja järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Järjestöjohtoisista käytetään englanniksi sanontaa multistakeholder initiative eli monitahoaloitteet.

Yritysjohtoisia aloitteita on esimerkiksi BSCI (Business Social Compliance Intiative) ja WRAP (Worldwide Responsibility Accredited Production). WRAP:iin pätee pitkälti sama kritiikki kuin BSCI:hin, josta olen kirjoittanut tähän blogiin oman tekstin.

Esimerkkejä yrityksistä ja valvonnasta

BSCI	Kesko, Stockmann, Inex, Intrade partners, Tuko Logistics, Nanso Group, Sultrade, Tokmanni, A & G Holmberg
SA8000	Vain tehtaille, Kesko suosittaa tavarantoimittajilleen
FLA	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. H&M, Nike, Adidas, Asics, Puma
FWF	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. Mexx, Filippa K
ETI	Ei suomalaisia jäseniä, mutta esim. Zaran emoyhtiö Inditex

FLA, Fair Labor Association, on yhdysvaltalainen aloite, jonka johtoon ei kuulu ay-liikettä, mutta kansalaisjärjestöjä kylläkin. Se tekee siitä huonomman kuin muut vastaavat aloitteet. Ay-liike ei halunnut lähetä aloitteeseen, jonka viikkotuntimäärä on 60 tuntia.

Fair Wear Foundation on alankomaalainen aloite, joka tarkastaa tehtaita, kuten edellä mainittu ja kaksi seuraavaakin.

Ethical Trading Initiative on brittiläistä alkuperää ja keskittynyt erityisesti tehdasoloja kehittävään tutkimustoimintaan.

Workers Rights Consortium on yhdysvaltalainen yliopistojen lisenssivalmistuksen eettisyyteen (gollegevaatteet) keskittynyt aloite. WRC:n järjestelmään ei kuulu yritysjäsenyys, vaan tehtaat tarkastetaan yhteistyössä korkeakoulujen kanssa.

Kaikki mainitut järjestöjohtoiset aloitteet eli SA8000, FLA, FWF, ETI ja WRC sekä Clean Clothes -kampanja toimivat yhteistyössä Jo-in -aloitteen puitteissa. Yhteistyötä kokeillaan käytännössä Turkissa.

SA8000-standari kuuluu myös järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Se on ollut esikuvana BSCI:lle ja BSCI:n jäsenten on mahdollista ottaa tavoitetasoksi SA8000-standardi. SA8000:n ongelmana on sertifiointien raskaus ja siitä johtuva sertifiointien pieni määrä. Clean Clothes -kampanja pitää SA8000:n tasoa hyvänä.

Entä sitten yritysten omat tarkastukset? Clean Clothes -kampanjan mielestä omat tarkastukset on yhdistettävä ulkopuolisen varmentajan (verfier) tarkastuksiin. Ulkopuolisille omat tarkastukset eivät kerro mitään. Varmentajia ovat järjestöjohtoiset aloitteet.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite

Business Social Compliance Initiative, tuttavallisesti BSCI, on yksi varsinkin vaatealalla käytössä oleva vastuullisuusaloite. On olemassa paljon argumentteja sen puolesta ja sitä vastaan. Käynpä tässä vähän läpi niitä.

Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kriittinen aloitetta kohtaan, ja erityisesti jotkut yritykset pitävät BSCI:tä hyvänä.

Hyvää BSCI:ssä on kaikkien mielestä se, että se karsii yhteistyöllä tehtaiden tarkastusten päällekkäisyyttä. Tehtaissa ravaa nykyisin monia eri tarkastajia eri tilaajien laskuun. Siinä ei ole tietenkään mitään järkeä.

Joidenkin yritysten edustajien mielestä yritysten kuuluukin hoitaa vastuu omilla aloitteillaan. Clean Clothes -kampanja pitää parhaimpina aloitteita, joissa on mukana kansalaisjärjestöjä ja ay-liikettä. Kyseisillä tahoilla on BSCI:ssä marginaalisempi rooli kuin esim. Fair Wear Foundationissa tai Ethical Trading Intiaitivessa, joista lisää kirjoituksessani Tehtaiden tarkastukset.

Hyvää ja huonoa BSCI:ssä on vastaajasta riippuen se, että järjestelmän puitteissa voidaan ottaa tiukempi tai löysempi taso. Kritisoijien mielestä se on hämäävää. Kannattajien mielestä se on hyvä asia. Minusta on hyvä, että on joku tie SA8000-standardiin, joka on siis tuo tiukempi taso. Toivottavasti BSCI:n jäsenyritykset myös ottavat SA8000:n tavoitteeksi.

Hyvää BSCI:ssä on SA8000:een verrattuna se, että BSCI:n jäsenenä on paljon yrityksiä ja tarkastettujen tehtaiden määrä on suurempi kuin SA8000-tarkastettujen. Clean Clothes kampanja pitää SA8000-sertifikaattia tarvittavan tiukkana, mutta sertifioitujen tehtaiden määrä on todella vaatimaton kehitysmaissa. Kuvaavaa on se, että SA8000-sertifioinneista suuri osa on italialaisilla tehtailla.

Jotkut kehitysmaiden viranomaiset ja muu väki pitävät enemmän BSCI:stä, koska sen tarkastuksista läpi pääseminen on helpompaa kuin SA8000:n tarkastuksista.

BSCI on Clean Clothes -kampanjan hampaissa erityisesti siitä syystä, että aloite on yritysten oma järjestelmä. Clean Clothes -kampanjan mukaan BSCI ei ole juuri sen parempi kuin yritysten omat tarkastukset, koska tarkastusten varmistus puuttuu. Varmistaminen tarkoittaa sitä, että mukana tarkastuksissa on ollut ulkopuolinen taho - kampanjan mielestä ammattiyhdistysliikettä ja kansalaisjärjestöjä, monien yritysihmisten mielestä riippumaton kolmas osapuoli voisi olla toinen yritys.

Suurimmat ongelmat ovat BSCI-tarkastetuilla tehtailla liittyneet palkkoihin ja työaikoihin. BSCI:n mukaan ensimmäisissä tarkastuksissa hyviä tehtaista oli 17 prosenttia, parannuksia tarvittiin 12 prosentilla ja ”non compliant” oli suurin osa, 71 prosenttia. Suurin osa tehtaista oli siis ensimmäisellä tarkastuksella ”ei-noudattava”. Vaikuttaa siltä, että useimmissa tapauksissa parannettavaa on, mutta läpipääseminen ei ole mahdotonta.

No niin. Otetaan vielä tuo ”non compliance” Compliance tarkoittaa ”suostuvainen, myöntyväinen, alistuva, noudattava” (SA8000-standardissa lukee conformances eli noudattaminen). Siinäkin on yksi kritiikki. Tehtaiden tarkastukset ovat nimittäin jälleen yksi tapa, jolla ostajat voivat käyttää valtaa tehtaisiin (olen gradussani todistanut tämä valta-aseman eron). Olisi tärkeää, että ostajat myöntäisivät vetävänsä mattoa oman vastuunsa alta samaan aikaan mahdottomilla ostokäytännöillään: vaatimalla aina vain halvempaa laadusta tinkimättä aina vain nopeammalla aikataululla.

Entä BSCI:n lopullinen tuomio? Huonointa minusta on ostokäytäntöjen vaikutuksen lisäksi se, että tehdas joutuu maksumieheksi. (Tämä pätee myös SA8000:een.) BSCI:ssä tarkastusmaksut ja tehtävät parannukset neuvotellaan tilaajan ja tuottajan välillä. Tilaajan suurempi valta-asema johtaa siihen, että tehdas on useimmiten se maksumies. Tarkastukset maksaa joskus tilaaja, mutta itse investoinnit - tilat, palkkojen nosto – vaativat rahaa.

Niin, ja se palkka. BSCI-järjestelmässä yritykset sitoutuvat maksamaan paikallista minimipalkkaa, mikä olisi tuplattava tai triplattava, jotta sillä elättäisi perheensä. Tavallisesta t-paidasta ompelija saa vain puolesta prosentista prosenttiin jälleenmyyntihinnasta. Lenkkariparista saman verran. Kovin suurista summista ei ole kysymys, mutta miten taata, että alihankkija todella siirtää rahat palkkoihin? Eettisen muodin professori Doug Miller on sitä mieltä, että omat tehtaat on paras vaihtoehto. Hän kertoi tilanteesta, jossa tilaaja halusi ompelijoille palkankorotuksen. Raha korvamerkittiin heille. Tehtaan johto ei kuitenkaan lupauksistaan huolimatta siirtänyt rahaa palkkoihin. Parasta siis olisi, että tehtaat olisivat omassa omistuksessa JA tehtaan johto omissa käsissä. Tässä on se suomalainen vaatetusalan yhteiskuntavastuun vahva puoli: suomalaiset yritykset omistavat ainakin toistaiseksi useammin tehtaita kuin ulkomaiset suuret yritykset.

Lähteet: BSCI:n vuosikertomus, Clean Clothes -kampanjan BSCI-selvitys.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet (HS; Eurostat, pdf). Muiden tuotteiden hinnoissa Suomi ei ”pääse” ensisijalle.

Mistä asia mahtaa johtua? Onhan Suomi kallis muutenkin, tutkituista tuoteryhmistä EU:n kolmanneksi kallein: HS : ”Myös elintarvikkeissa, ravintola- ja hotellipalveluissa sekä alkoholituotteissa Suomi yltää kolmen kalleimman EU-maan joukkoon.”

Niin, ruoka on meillä kallista, samoin asuminen, jota ei Eurostatin selvityksessä ollut mukana. Mutta että vaatteissa EU:n kallein maa?

Ostavatko suomalaiset kalliita merkkivaatteita? Epäilen vahvasti, että suomalaiset ostaisivat niitä sen enempää kuin vaikkapa italialaiset tai ruotsalaiset.

Johtuuko se arvonlisäverosta? Tanskassa ja Ruotsissa ALV on vaatteissa 25 prosenttia ja Puolassa sama kuin Suomessa, 22 prosenttia. Muissa EU-maissa se on alhaisempi kuin Suomessa. Joissakin EU-maissa on alennettu alv lasten ja vauvojen vaatteissa sekä esim. teetetyissä vaatteissa. (Euroopan komissio, pdf.) ALV ei siis ole se syy.

Historia? Hyvinkin mahdollista. Suomessa on ollut muihin EU-maihin verrattuna myöhään omaa vaatetusteollisuutta. Se romahti vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa erinäisistä syistä, mm. rajojen avaamisesta, idänkaupan kuihtumisesta ja lamasta johtuen. Suomessa ei ole pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta käytännössä enää tuota teollisuuden alaa, vaan myynnissä olevat vaatteet ovat ulkomaista valmistusta.

Nykyisin Kiinassa ja muissa kaukomaissa valmistuttamisen halvasta hinnasta kertoo mm. se, että teollisuusneuvoksen Nanson Pertti Lahervuoren mukaan suuri osa alan liikevaihdosta tulee kotimaasta. (Ks. tässä blogissa kuva lenkkarin hinnan jakautumisesta. Myös t-paidan ompelija saa sen 50 senttiä per paita.)

Välikädet ottavat siis välistä. Valmistuttaminen on halpaa, mutta myydään kalliilla. Varmaankin hinnat ovat laskeneet hissukseen tuolta 90-lukua edeltäneeltä tasolta, eivätkä ne ole vieläkään samalla tasolla kuin muualla EU:ssa. Miksi niitä laskemaan, jos ihmiset ostavat?

H&M toi hintakilpailun Suomeen. Jossakin vaiheessa oli viime vuosina huhu, että H&M nostaisi hintoja. Huhu jäi ilmeisesti pelkäksi huhuksi ja yrityksessä pohdinnan asteelle.

***

Ekologisuudella ja kotimaisuudella on erään lehtiartikkelin mukaan kasvava yhteys. ”Kertakäyttökulttuuri on väistymässä ja se pelaa suomalaisen alan pussiin”, Satu Mehtälä, Tekstiili- ja vaatetusteollisuus ry Finatexin toimitusjohtaja, sanoo. Toivon, että tuo realisoituu, ja saisimme lisää ekologisten vaatteiden valikoimaa!

Kotimaisesta työstä ja ekologisuudesta voisin vähän maksaakin, mutta miten varmentua, että tuote on todella kotimaassa tehty? Avainlippumerkinkin saa, kun kotimaisuusaste on tuotteen omakustannehinnasta vähintään 50 prosenttia. Mukaan lasketaan myös pakkaustarvikkeet, markkinointikustannukset ja rahoitus!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Kuluttaminen oikeutena

Tutkimukset osoittavat, että kun yksilön vuositulot ylittävät 10 000 dollaria, hän ryhtyy siirtymään kulutuksessaan entistä enemmän perustarpeiden tyydyttämisestä elämyksien ja onnellisuuden etsintään

sanoo kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija Päivi Timonen.

Minut yllätti se, että onnellisuuden etsintä alkaa noin alhaisella tulotasolla!

Opiskeluaikoinani eräs YK:n kehitysorganisaation UNDP:n kulutusaiheinen julkaisu yllätti myös, koska se otti lähtökohdaksi kuluttamisen oikeutena. Tarkemmin asiaa kehitysmaatutkimuksen seminaarissa mietittyäni kannatan ajatusta: Meillä on oikeus kuluttaa perustarpeiden tyydyttämiseksi. Kehitysmaiden työntekijöiden toimeentulossa on kyse samasta oikeudesta. Mielestäni alle kymppitonniin tuloilla saakin kuluttaa täysin vapaasti.

Jos kuluttaminen onkin oikeus, velvollisuus se ei mielestäni missään nimessä ole. Liiallinen kuluttaminen on tuhoisaa ja turhaa. Kunpa yli kymppitonnin tai sanotaanko yli kaksikymmentätuhatta tienaavat miettisivätkin kuluttamistaan tosissaan! Olisi hauskaa tietää, mitä kuluttajatutkimuskeskus on tästä mieltä. Elämyksien ja onnellisuuden etsintä kun ei välttämättä tarkoita eettisten arvojen sisällyttämistä kuluttamiseen. Itse asiassa paras eettisten arvojen sisällyttäminen on tuo kymppitonnin raja. Jos perustarpeet on tyydytetty kymppitonnilla, eikös sen jälkeen tuleva elämyksellinen kuluttaminen ole ”ylimääräistä”?

Ongelmana on perustarve. Perustarpeiden määrittelyt ovat hankalia, koska ne ovat suhteellisia. Meillä on paljon keinotekoisiksikin sanottuja tarpeita, kuten siistiltä näyttäminen, jonka vuoksi on käytävä silloin tällöin kampaajalla. Myös onnellisuus on perustarve!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteiden kohtalot

Heikki Mattila, Tampereen teknillisen yliopiston professori, toteaa YLE:n uutisessa, että viisi prosenttia vaatteista saattaa jäädä myymättä. Siitä ilmeisesti suurin osa menee kaatopaikalle tai muuten hävitykseen.

Muotikaupan liiton toimitusjohtajan Yrjö Gorskin mukaan vaatteet heitetään pois siksi, että kaupat häpeävät myymättä jääneitä tuotteita.

Tästä näkee, että vaatteet ovat kaupoille liian halpoja, kun niitä kerran on varaa heittää pois.

Olen kuullut huhun, että tuotantomaissa laitetaan kontteihin täytteeksi roskiin meneviä vaatteita, jos kontti ei muuten tule täyteen. Tiedä sitten, onko huhu totta.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Aina ei pidä uskoa, mitä näkee

Hassu sattumus opiskeluajoilta laadullisten menetelmien kurssiltani. Aineistonani oli netin keskusteluryhmä muodista ja tyyleistä. Yritin löytää ilmaisuja siitä, mikä on muodikasta ja tyylikästä, mutta kuva tuntui hyvin yksioikoiselta: keskustelu pyöri lähes pelkästään brändien ympärillä. Välillä joku uusi keskustelija kävi huudahtamassa, että miksi tämä on niin brändivoittoista, mutta he eivät kuitenkaan tuoneet keskusteluun varsinaisesti mitään uutta.

Kurssilla oli painotettu sitä, että analyysi on osattava lopettaa ajoissa. Niinpä palautin harjoitustyön, jossa totesin, että yllättävän brändivoittoista, ja jäin ihmettelemään asiaa.

Ystäväni, joka lukee Markkinointi&Mainonta -lehteä, vinkkasi minulle artikkelin, jonka nimi oli muistaakseni ”Teinien vonkaaminen vaatii oveluutta”. Artikkelissa kerrottiin, kuinka yritysten edustajat yrittävät saada keskustelupalstoilla (mukaan lukien juuri kyseinen palsta) oman brändinsä tuotteet halutuimmiksi. En lopultakaan tiedä, kuinka suuri osa teksteistä oli yritysten, kuinka suuri osa kuluttajien.

Aina ei pidä uskoa, mitä näkee.

Vaateyritysten paremmuuslistat

Vaatteiden eettisyydestä tehdyt selvitykset hämmentävät. Tulokseksi saadaan eri tietoja riippuen siitä, mitä milloinkin on painotettu, ja painotukset todellakin vaihtelevat!

Eurooppalaiset kuluttajaorganisaatiot teettivät selvityksen, jossa yrityksen avoimuudella oli paljon painoa niin sosiaalista vastuuta koskevissa kuin ympäristövastuuta koskevissa kysymyksissäkin. Lisäksi tarkasteltiin vastuullisten tuotteiden valikoimaa. (Kuluttaja.fi)

Erittäin hyvää arvosanaa selvityksessä ei saanut mikään ketju. Hyvän arvosanan saivat H&M ja Mango, tyydyttävän Zara, Vero Moda, Seppälä ja Mexx. Välttävän sai ja KappAhl ja heikon Lindex, Benetton, Kookai ja Esprit.

Olen tehnyt FinnWatchille Vaatteita etelästä -selvityksen (pdf) suomalaisista vaatetusyrityksistä, joista edellä mainitussa selvityksessä oli vain Seppälä. Lindex on Vaatteita etelästä -selvityksen teon jälkeen siirtynyt suomalaiseen omistukseen. Selvitys oli ensimmäinen laatuaan kotimaisista vaatetusyrityksistä.

Vaatteita Etelästä -selvityksessä vertailtiin kotimaisia ulkomaisiin vaatetusyrityksiin, joita ovat H&M, Lindex, Bestseller (Vero Moda ja muita Bestsellerin merkkejä), KappAhl, Dressmann, Carlings ja Zara. Ulkomaisten osalta on käytetty lähteenä pääasiassa ruotsalaisen Fair Trade Centerin etikbarometern -palvelua.

Fair Trade Centerin kyselyssä selvitettiin sosiaalista vastuuta monipuolisesti toimintaohjeistojen ulkopuolelta, kuten tietääkö yritys, ovatko tehtaiden työntekijät järjestäytyneet ammatillisesti. Ohjeistojen valvonnan osalta ei sen sijaan eritelty, oliko valvonta yrityksen sisäistä vai ulkopuolisen suorittamaa. Se on minusta iso puute muuten hyvässä kyselyssä.

FTC:n selvityksessä ei rankattu yrityksiä järjestykseen, vaan ne ovat aakkosjärjestyksessä. Se onkin ehkä järkevää, koska tiedot olivat niin tiiviissä muodossa luettavissa. En kannata paremmuuslistoja.

Työntekijöiden palkat ja työajat ratkaisevat, sanoi FinnWatchin MakeITFair -projektin Päivi Pöyhönen. Olen samaa mieltä. Yrityksen avoimuus on erittäin tärkeää, mutta avoimuutta voi pitää tavallaan itsestään selvänä sitten, kun asiat ovat sillä tolalla, että niistä kehtaa kertoa.

Esimerkkinä työntekijöiden oikeuksiin keskittymisestä tuoreessa norjalaisessa Framtiden i våre hender -järjestön tutkimuksessa otettiin selvää pääasiassa 25:lle pohjoismaiselle ketjulle valmistavien tehdastyöntekijöiden palkoista. Yli minimipalkan kohti elämiseen riittävää palkka maksoi meillä tunnetummista ketjuista espanjalainen Zara. H&M oli tässä selvityksessä häntäpäässä.

Olen itse painottanut toisaalta riippumattomia tehtaiden valvontajärjestelyjä ja toisaalta eettisten ohjeistojen problematiikkaa ja ostokäytäntöjen merkitystä. Myös palkkoihin ja työaikoihin voisi keskittyä jatkossa entistä enemmän. Ongelmana on yleensä, että yrityksellä on hienot arvot ja vastuusysteemit, mutta osto-osasto määrää kuitenkin pelin hengen. Niin kauan, kun vaaditaan mahdottoman halpaa ja toisaalta laadukasta mahdottoman lyhyessä ajassa, vastuu ei voi olla kunnossa. Tämän olenkin jo maininnut aikaisemmissa teksteissäni.

Wikipohjainen eli vapaasti muokattavissa oleva eettisen kuluttamisen tietopankki löytyy tästä. Senkin tiedot ovat varsin erilaiset kuin edellä mainittujen selvitysten, vaikka kyseisiä selvityksiä käytetäänkin lähteenä. Justeerasin tietoja jonkin verran, mutta olen edelleen yritysten järjestyksistä eri mieltä kuin tietokanta. Ajattelin kuitenkin jättää tietokannan ennalleen, koska en halua, että oma mielipiteeni dominoi liikaa. Sitä paitsi järjestyslistat ovat huonoja, koska tilanteet muuttuvat, ja muutenkin vaakakupeissa on keskenään yhteismitattomia asioita, joiden painotus riippuu siitä, mitä arvostetaan. Esimerkiksi ilmastovaikutukset ovat osittain eri asia kuin muut ympäristövaikutukset.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Vaatteiden ostamisen kauheus ja kauneus

Vaatteiden ostaminen on vaikeaa. Ensin on kysymys siitä, millaista vaatetta on etsimässä eli mihin tilanteeseen se sopii. Herää myös kysymys, kuinka muodikas tai peräti trendikäs vaatteen kuuluu olla eli minkä tyylinen se on. Edustaako se kenties klassisempaa linjaa, onko se huippumuotia vai leikitteleekö se kenties katumuodin kanssa?

Seuraavaksi tulee varmaankin hinta ja toisaalta laatu. Ostaako kalliimpi, mutta mitä jos laatu ei vastaakaan hintaa?

Sitten on vielä istuvuus ja koko. Vaikka löytäisi jonkun ihanan, se ei välttämättä istu. Sopivan kokoisen vaatteen ja jalkineiden löytäminen on säännöllisesti vaikeaa joka viidennelle suomalaiselle, yli puolelle ajoittain. Monesti kuulee sanottavan, että ”olisi mahduttava näihin housuihin”. Muistattehan, että vaatteiden on sopeuduttava kroppaan eikä päin vastoin!

Joillekin väri saattaa olla ratkaiseva tekijä. Joskus vain sopivan kiinnostavan värisiä ei ole myynnissä missään.

Kun tähän lisätään vielä valmistusmaa, ilmastovaikutukset, muut ympäristövaikutukset ja työntekijöiden oikeudet, ollaankin tekemisissä melkoisen matriisin kanssa.

Alkuperämerkinnät ovat vaatteissa vapaaehtoisia, eikä Made in -merkintä ei ole täysin luotettava. Niitä ei valvo mikään taho.

Taatusti reilusti tuotettuja ainakaan jokaiseen tyyliin sopivia vaatteita ei juuri ole. Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden valikoima on vielä melko pieni ja silloinkin vain puuvilla on sertifioitua. Toki myös vaatteen valmistuspaikka on täytynyt ilmoittaa, ja usein valmistus onkin Reilun kaupan puuvillasta valmistettujen vaatteiden kohdalla kunnossa, varsinkin silloin, kun vaate on valmistettu kotimaassa. Muuta kuin puuvillan tuotantoa ei vain vielä valvota.

Myönnän siis, että vaatteiden ostaminen on sen verran hankalaa, että eettisyyskriteerit jäävät helposti pois. Sen vuoksi kannattaakin ostaa vain sopivaa, laadukasta ja kestävää ja antaa toiveita kaupalle. Ympäristökin kiittää ja toivottavasti valikoimaa tulee lisää.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Elämiseen riittävä palkka

Kansainvälinen Clean Clothes Campaign on lanseerannut tämän viikon elämiseen riittävän palkan viikoksi (living wage). Kuvissa on köyhyyttä: hyvin ahtaita huoneita, joissa asuu useampi ihminen, täyteen ahdettuja sänkyjä ja ruuanlaittoa lattialla. Uskon lähteisiin eli siihen, että kuvissa esiintyvät ihmiset oikeasti työskentelevät vaatetusteollisuudessa.

Elämiseen riittävään palkkaan kuuluu meille itsestään selviä perusoikeuksia: riittävästi ruokaa ja vettä, kunnollinen asunto ja vaatetus, lasten hoito, terveydenhoitopalvelut ja matkaliput. Joissakin määritelmissä on lisäksi se, että palkasta pitää jäädä vähän säästöön. Palkalla pitäisi siis elää tavallisen kokoisen perheen. Näin ei ole – vaatetustyöntekijöiden palkat pitäisi kolminkertaistaa, ennen kuin voidaan puhua elämiseen riittävästä palkasta, eikä silläkään kovin isoja perheitä elätetä.

On hyvä muistaa, että YK:n määritelmän mukaan äärimmäisen köyhyyden raja on yksi Yhdysvaltain dollari päivässä. Monet kehitysmaissa työskentelevät, esim. äärimmäisen raskaissa olosuhteissa kaivonkansistoja valavat miehet saavat vain puolet tästä ja erään suomalaisen yrittäjän mielestä se on tarpeeksi! (FinnWatch 2009, s. 23 Oletan tässä, että hän on tosissaan. YK murahtelee.) Niillä palkoilla ei perhettä elätetä. Valurit vielä käytännössä kulutetaan raskaalla työllä loppuun, eikä kukaan jaksa valimotyötä paahtavassa kuumuudessa enempää kuin muutaman kuukauden. Esimerkkini on toivottavasti räikeämmästä päästä.

Kuvan perheestä herää kysymys, ovatko muut aikuiset töissä. Luultavasti ovat. Kolmanneksella elämiseen riittävästä palkasta ei elätetä yksitoistahenkistä perhettä.


Vaatetustyöntekijä Najma Akhter, 23, ja hänen koko yksitoistahenkisen perheensä kaksi sukupolvea jakavat tämän yhden huoneen. Kuva: Clean Clothes Campaign.

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Lenkkarin hinnan jakautuminen

Sadan euron lenkkitossuparin hinnan jakautuminen. Kyseinen lenkkari on myynnissä Hollannissa, vrt. ALV.

Lähde: Clean Clothes Campaign.

Urheilukaupan eettisyys

Urheiluvaatteiden -jalkineiden ja -välineiden kaupassa on samoja ongelmia kuin muidenkin kulutustavaroiden kaupassa: Työpäivät ovat ylipitkät, palkoilla ei tule toimeen ja ammatillista järjestäytymistä rajoitetaan.

Indonesialainen urheiluvaatteiden ompelija työskentelee 6 tuntia kuukauden juomavetensä edestä ja 4,5 tuntia riisinsä edestä (lähde: Oxfam 2006: Offside!)

Seuraavassa yhteenveto FinnWatchin Hikipajat pinnalla -selvityksestä vuodelta 2007.

Selvityksessä käsiteltiin tavarataloja, marketteja, urheiluketjuja ja kotimaisia tavarantoimittajia.

Pienimmillä toruilla pääsivät tavaratalo- ja marketketjut. Moni niistä on BSCI:ksi kutsutun vastuualoitteen jäsen. BSCI:n taustalla on kaupan etujärjestö Foreign Trade Association ja sen jäsenenä on huomattava määrä yrityksiä. Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kritisoinut BSCI:tä mm. siitä, että se on liian löysä, eikä sen jäsenenä ole ay- tai kansalaisjärjestöjä. (Lisää BSCI:stä Hikipajat pinnalla -selvityksessä.)

Urheiluketjut ja kotimaiset tavarantoimittajat saivat eniten sapiskaa. Urheiluketjuilla ei ollut kunnollisia ulkopuolisia tarkastuksia. Omat tarkastukset ovat ehkä parempi kuin ei tarkastuksia ollenkaan, mutta ulkopuolisille ne eivät kerro mitään, eivätkä ne siten lisää luottamusta yrityksen toimintaan. Omia tarkastuksia ei tarvitse olla, jos joku ulkopuolinen luotettava taho tarkastaa tehtaat.

Pienet urheiluketjut saavat tässä hieman armoa, koska niillä ei ollut omia brändejä. Esimerkiksi Kesko on kuitenkin ulottanut vastuunsa myös muiden brändeihin.

Suurilta urheiluketjuilta olisi odottanut enemmän panostusta.

Huolestuttavimpia ovat kotimaiset brändiyritykset, jotka ovat lähempänä tuotantoa kuin ketjut. Niilläkään ei ollut ulkopuolisia tarkastuksia.

Lähde ja lisätietoa: FinnWatch 2008: Hikipajat pinnalla – Suomen urheilukaupan hankintojen sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Puuvillakauppa

Puuvilla on edelleen ylivoimaisesti maailman suosituin tekstiilikuitu. Sen viljely on maailman kemikaali-intensiivisintä viljelyä ja sitä viljellään 90 maassa.

Yhdysvallat on keskittynyt tuottamaan puuvillaa vientiin. Se on maailman suurin puuvillan viejämaa 40 prosentin osuudella ja kolmanneksi suurin viljelijä. Puuvilla on harvoja tuotteita, joiden kaupassa Yhdysvallat vielä määrää tahdin. Yhdysvallat tukee voimakkaasti puuvillan viljelyä ja kurjistaa samalla kehitysmaiden viljelijöiden oloja laskemalla puuvillan hintaa.

Maailman suurin puuvillan tuottaja on Kiina, jonka tuotannosta kaikki menee oman maan tekstiiliteollisuuden käyttöön. 40 prosenttia pitää tuoda ulkomailta, josta puolet on yhdysvaltalaista alkuperää.

Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin puuvillantuottaja oli kautena 2006-2007 Intia, jonka viljelijät kärsivät lähinnä Yhdysvaltojen tukien aiheuttamasta hintakilpailusta sekä geenimuunnellun puuvillan lupauksia huonommista sadoista. Monet intialaiset viljelijät ovat tehneet itsemurhan tästä syystä (videoita aiheesta).

Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen jälkeen seuraavaksi suurin puuvillan tuottajamaa on Pakistan. Nämä neljä tuottivat yhteensä kolme neljännestä maailman puuvillasta kautena 2006-2007. Viidentenä tulee Uzbekistan ja kuudentena Brasilia. Nämä kuusi maata tuottavat 83 prosenttia maailman puuvillasta. Uzbekistanilaista puuvillaa keräävät koululapset satoaikaan. Koulunkäyntiä haittaavaa lapsityövoiman käyttöä siis.

Länsi-Afrikka on riippuvainen puuvillan hinnasta. Se on Yhdysvaltojen jälkeen maaryhmänä maailman toiseksi suurin puuvillan viejä (16% maailman viennistä), josta puuvilla menee Aasiaan kudottavaksi.

Monelle Länsi-Afrikan maalle kuten Burkina Fasolle, Malille ja Beninille puuvilla on valuutan ja valtion tulojen pääasiallinen lähde. Länsi-Afrikan kaikesta viennistä jopa 40 prosenttia muodostuu puuvillasta.

Reilun kaupan edistämisyhdistys ry: Hyvä tietää puuvillasta.

Lähteet:

Daniel Workmanin artikkeli ja UNCTAD:in puuvillatietokanta.

Teksti on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteita etelästä

FinnWatchin Vaatteita etelästä -selvityksessä haastateltiin vuonna 2006 suurimpia kotimaisia vaateyrityksiä. Kaikilla oli alihankintaa, joten selvityksen tekeminen oli ajankohtaista ja relevanttia.

Etelässä suurimmat vaatteiden tuotantoon liittyvät ongelmat ovat pienet palkat ja ylipitkät päivät. Palkoilla ei tule toimeen. Ammattiliittojen perustaminen auttaisi, mutta usein tehtaan johto suhtautuu niihin vihamielisesti. Suurin tuontimaa, Kiina, on erityisen hankala, koska siellä riippumattomien ammattiyhdistysten perustaminen on laitonta.

Vaatteita etelästä -selvityksen tulokset olivat huolestuttavia. Ulkopuoliset tarkastukset olivat enemmän poikkeus kuin sääntö.

Omista tarkastuksista ei juuri ole hyötyä, tai ainakaan ne eivät kerro mitään ulkopuolisille, koska mikään taho ei ole voinut niitä varmentaa. 

 

Selvityksen tekemisestä on kulunut pari vuotta aikaa. Tilanne on saattanut muuttua, toivottavasti parempaan suuntaan.

Uutiset tuotantomaista ovat olleet viime vuosina hälyttäviä. Katso ”Tilanne pahenee” -niminen kirjoitukseni Repun blogissa 4.9.

Selvityksessä suositellaan välttämään boikotointia: se koskee niin kuluttajia kuin yrityksiäkin. Olisi myös tärkeää, että tilaukset eivät siirtyisi tehtailta pois sitten, kun ammattiliitto on saatu perustettua. Tehtaiden yhteiskuntavastuu olisi hyvä arvioida valitsemisvaiheessa.

Kirjoitus on julkaistu myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi

Thaimaalaisen alusvaatetehtaan työntekijöitä mielenosoituksessa tehtaan ulkopuolella. Kuva: Clean Clothes Campaign

Lapsityö

Puuvillan tuotannossa työskentelee alle 16-vuotiaita seuraavissa maissa: Argentiina, Azerbaidžan, Benin (myös pakkotyötä), Brasilia, Burkina Faso (myös pakkotyö), Egypti, Intia, Kazakstan (myös pakkotyö), Kiina (myös pakkotyö), Kirgisia, Paraguay, Tadžikistan (myös pakkotyö), Turkki, Turkmenistan (myös pakkotyö) ja Uzbekistan (myös pakkotyö). Pakkotyötä käytetään puuvillan tuotannossa Pakistanissa. Listassa esiintyvissä sekä lapsi- että pakkotyötä käyttävissä maissa ei välttämättä esinny lasten pakkotyötä, vaan aikuisten pakkotyötä ja lapsityötä erikseen.

 

Poikia menossa kylpemään työskenneltyään tehtaassa Dhakan kaupungissa Bangladeshissa. Tehdas ei välttämättä liity vaatteiden tuotantoon. Kuva: Wikimedia commons 
 

Lapsityö on erityisen vakavaa silloin, kun työ on ruumillisesti raskata, vaarallista, se estää lapsen tasapainoista kehitystä (esim. pornografia) tai estää lapsen koulunkäynnin.

Pari vuotta sitten oli uutisissa, että H&M käyttää uzbekistanilaista puuvillaa, jota lapset keräävät satoaikana kouluun menon sijasta. Marimekko veti tilauksensa pois eräältä laadukkaita liinavaatteita tuottavalta ruotsalais-virolaiselta tehtaalta tästä syystä. Kohu vaikuttaa minusta melko yksisilmäiseltä. Yritysten edustajat sanoivat, että puuvilla sekoittuu, eikä sen alkuperää voi varmasti tietää. Kun katsoo yllä olevaa listaa, ymmärtää, että lapsityövoimalla tuotettua puuvillaa on lähes joka puolella käytössä. Alihankkijasuhteen katkaiseminen uzbekistanilainen puuvillan vuoksi on mielestäni liian sinisilmäistä. Kyseinen ruotsalais-virolainan tekstiilitehdas oli varmasti harvoja, joka tiesi puuvillan alkuperän ja uskalsi sen kertoa. Sitä on mielestäni rangaistu syyttä suotta.

Tekstiilejä tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Bangladeshissa, Intiassa, Kiinassa ja Nepalissa, jossa käytetään myös pakkotyövoimaa. Lisäksi Pohjois-Koreassa tekstiilejä tuotetaan pakkotyövoimalla. Intialainen silkkilangan ja -kankaan tuotannossa käytetään lapsityövoimaa. 

 

Vaatetusta tuotetaan lapsityövoimalla ainakin Argentiinassa (myös pakkotyö), Intia (myös pakkotyö), muotiasusteita Filippiineillä ja vaatetusta Thaimaassa (myös pakkotyö). Lisäksi Jordaniassa, Kiinassa ja Malesiassa käytetään pakkotyövoimaa vaatetuksen valmistuksessa.

Jalkineiden tuotannossa käytetään lapsityövoimaa ainakin Bangladeshissa, Brasiliassa, Intiassa, (Intiassa myös muissa nahkatuotteissa kuten asusteissa) ja Kiinassa ja lisäksi indonesialaisia sandaaleita tekevät lapset.

Listasta puuttuu varmasti maita, joiden hallitus ei ole syystä tai toisesta ilmoittanut asiasta. Esimerkiksi Etelä-Afrikka, Gabon, Guyana, Togo, Valko-Venäjä, Venezuela, ja Vietnam eivät ole ilmoittaneet lapsi- ja pakkotyövoiman käytöstä.

Lapsityövoima tulee yleensä esiin ensimmäisenä ja usein valitettavasti ainoana asiana työelämän oikeuksien loukkauksista puhuttaessa. Ongelma on kuitenkin aikuisten oikeuksien toteutumisessa: aikuisten kuuluu olla perheensä elättäjiä ja heidän kuuluu saada sellaista palkkaa, jolla perhe pystyy elämään. Lasten oloja ei paranneta lapsityötä kieltämällä tai tuotteita boikotoimalla, vaan huolehtimalla siitä, että aikuisten palkalla (myös yksinhuoltajien) tulee toimeen ja että aikuisilla on kohtuulliset työajat. Tavoitteen toteutumisessa auttaa ammatillinen järjestäytyminen.

Lähde: Yhdysvaltain työministeriön lista lapsi- ja pakkotyöllä tuotetuista tavaroista (http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf)

Kirjoitus julkaistaan myös Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Markkina legitimoi tuotteen

Markkinoille tuotuna tuotteelle tapahtuu kummallinen asia: siitä tulee legitiimi.

Kodit on sisustettu sellaisia esineillä, mitä on tuotu kodin ulkopuolelta. Näiden esineiden valitseminen suuremmasta määrästä vaihtoehtoja on se makukysymys. Sisustajan täytyy ”perustella” valintojaan, muttei sitä, miksi sellaisia myydään. Kun esinettä myydään, ostajan lisäksi joku muukin (myyjä, valmistaja, ideoija) on ajatellut sen olevan hyvä.

Jos haluaa päästä helpolla, ostaa siis valmiita esineitä. Itse tehdyt joutuvat tarkempaan syyniin ja se on riskialttiimpaa. Itse tehdessä ottaa riskin: epäonnistuessaan (jos muut eivät lähde muotiin mukaan) se näyttää pahalta.

Jos on tarpeeksi trendsetteri, on pakko tehdä itse tai muokata (muokkaaminen eli bricolage sosiologi Michel de Certeaun mukaan).

Tuotteen ostaminen ei muuten kerro siitä, mihin sitä käyttää. Ihmiset voivat keksiä tuotteille mitä ihmeellisimpiä käyttötarkoituksia täysin tuotesuunnittelijoiden mielikuvituksen ohi. Se juuri kulutus- ja käyttötutkimuksessa on hienoa.

Minusta on sääli, että käsityöläisyys hupenee, kun tavaraa syydetään meille joka tuutista. Onneksi ihmiset sentään ovat edelleen kekseliäitä.

Brändeistä

Minusta on kuvaavaa ja ihmeellistä, että jotkut todella tatuoivat itseensä esimerkiksi Niken logon. Monet käyttävät lisäksi paitoja, jossa on yrityksen merkki, eikä kaupasta juuri muunlaisia peruspaitoja saakaan.

Selvä on, kulutuskulttuuri on brändivetoista.

Brändivoittoinen kulutuskulttuuri ei minusta kuvaa kuitenkaan kaikkien pukeutumista. Aivan samalla tavalla voi kieltäytyä muodista kuin brändistäkin.

Jos vältän tietoisesti ostamasta logollisia vaatteita, olenko onnistunut välttämään logon logiikkaa vai määrittääkö logo minua silti? Kertooko tietoinen vastustaminen siitä, että olen logon toimintalogiikan alainen? Jotkut väittävät niin. En haluaisi ajatella siten.

Naomi Kleinin No Logo -kirjaa on pidetty uuden sukupolven ja globalisaatiokriittisen liikkeen raamattuna. Uudella sukupolvella tarkoitetaan varmaan minun ikäisiäni.

On trendinluojia, joita logot eivät kiinnosta, koska ne ovat massamuotia. Katso kirjoitukseni Tyyli on muodin vastakohta muodin aaltomaisuudesta. Trendsettereillä on kulttuurista, mutta ei välttämättä taloudellista pääomaa. Brändit taas ovat mielestäni niiden (helppo) valinta, joilla on vaihtelevasti taloudellista, mutta ei kulttuurista pääomaa.

Brändi on trendsetterille liian helppo. No, osa trendinluojista lähtee mukaan logoiluun, osa ei. Logojakin on toisaalta erilaisia, toiset ovat trendikkäämpiä kuin toiset ja niitä on eri markkinasegmenteille, mutta brändätty, tai yleistääkseni vielä enemmän, yrityksen valmistama tuote, on aina massaa. Häviää trendsetteriydessä itse tehdylle tai muokatulle. (Brändiäkin voi toki muokata, mutta se ei silloin ole alkuperäisessä merkityksessään.)

Periaatteessa brändi voi helpottaa vaatteen elinkaaren seuraamista ja olla siten eräänlainen takuu valmistuksen työoloista, mutta jos brändiyritystä eivät kiinnosta raaka-aineen ja tuotteen valmistamisen työolot, mitään takuita ei ole.

Tunnettu brändi helpottaa kuitenkin työolojen vastuullisuutta ajavien järjestöjen työtä, koska brändin imago on herkkä. Antimainokset ovat tehokkaita, koska ne toimivat kuvan avulla, samalla konstilla kuin brändi on luotu. Näistä Klein kirjoittaakin. Olen nähnyt kuvia, joissa työntekijät esimerkiksi Thaimaassa pitävät valmistamisensa brändien logoja esillä mielenosoituksissa. Strategia iskee tietoisesti yrityksen herkkään kohtaan – logoon.

Kuvaavaa on, että H&M:llä ja Nikellä on laajat vastuuorganisaatiot ja ne ovat olleet myös eniten otsikoissa tuotannon vastuuongelmista. Isoja ja tunnettuja brändejä vastaan on helpompaa hyökätä kuin brändittömiä vastaan.

Materialismista

Tämä vaatteista ja kulutuksesta kirjoittelu voi olla jonkun mielestä pahaa materialismia. Materialismia se onkin, mutta ei minusta pahaa. Pahaa materialismia on se, että ei rakasta tavaroitaan.

Niin. Pahaa materialismia on, jos vain ostaa ja ostaa sellaista, mitä ei käytä. Jos taas ostaa sellaista, mitä käyttää ja jota rakastaa ja korjauttaa tavaransa, se on hyväksyttävää materialismia.

Wikipediassa kirjoitetaan:

Materialismi sosiologisessa asiayhteydessä tarkoittaa esineiden itseisarvoa ja materian arvostamista sen itsensä vuoksi. Elämänasenteena materialisti ei näe esineillä siis ainoastaan välinearvoa toiminnassaan vaan hän haalii esineitä niiden itsensä vuoksi.

Hyvin sanottu.

Mikä tekee sinkun kodin? Se ei voi olla vakiovastaus ihmiset, koska sinkku on sinkku. Kodin tunnelma? Pullantuoksu?

Veikkaan, että kodin tunnelman luo pitkälti se oma tila ja omat tutut tavarat. Materialismia sekin. Pullakin on materiaa.

Kuuntelin kerran radio-ohjemaa fengshuista. Siinä sanottiin, että toisin kuin meillä, Kiinassa ei ajatella, että on jotakin erillistä henkistä. Fengshui ei ole oikeastaan sen mystisempää kuin miltä se näyttää: että tavarat on aseteltu tiettyihin asentoihin. Mahdollinen henkisyys liittyy erottamattomana niihin esineisiin, ilmansuuntiin ja muuhun, mitä fengshuissa on, eikä henkisyys leiju niiden yläpuolella. Kahtiajako henkeen ja materiaan (ruumiiseen) onkin länsimainen ilmiö. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta

Olen ollut monessa tilaisuudessa, jossa puhutaan uusliberalismista. Minulla on niissä yleensä sellainen olo, että toinen silmä on koko ajan kiinni ja toinen auki. Kerronpa miksi.

Otetaan esimerkiksi kansainvälinen kauppapolitiikka. Saharan eteläpuoleisen Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren mailla on ollut Cotonoun sopimuksen nojalla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta ja vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Tämän ne saivat korvauksena kolonialismin ajoista. Näin sen pitäisi olla hyvin köyhän ja hyvin rikkaan alueen välillä.

Sitten kaikki haluavat päästä toisten markkinoille ja suojata samalla omaansa.

EU ja Yhdysvallat suojaavat omaa maatalouttaan. WTO-neuvottelut eivät ole edenneet, koska kehitysmaat asettivat neuvottelujen jatkamisen ehdoksi EU:n ja Yhdysvaltojen maatalous- ja vientitukien vähentämisen. EU ja Yhdysvallat ei kuitenkaan halua vähentää niitä. Näin suosittua on vapaakauppa.

Minusta on mukavaa syödä kotimaista ja eurooppalaista ruokaa. Se on ilmastollekin parempi kuin kaukoruoka. Minulla ei ole tähän asiaan muuta kantaa kuin se, että EU ja Yhdysvallat ei saisi omien tukiensa ollessa käytössä vaatia vapaata pääsyä köyhien maiden markkinoille. Monet ovatkin ehdottaneet ruuan poistamista WTO:sta.

EU on neuvottelemassa ensivaiheen EPA-sopimuksilla vapaata pääsyä 80 prosentille kaikista, myös muista kuin maataloustuotteista, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden markkinoille. Tämä koskee myös vähiten kehittyneitä maita.

Neuvottelumetodit lähenevät kiristystä: Jos maat allekirjoittavat ensivaiheen EPA:t, ne saavat vapaan pääsyn kaikelle muulle paitsi aseille, riisille ja sokerille, joista kahdella jälkimmäisellä on siirtymäaika. (Vähiten kehittyneillä AKT-mailla on vapaa pääsy Everything but Arms -sopimuksen nojalla muutenkin.) Allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat (kaikki) kuitenkin sitoutuvat siihen, että 80 prosentilla EU-tuotteista on vapaa pääsy niiden markkinoille. Jos maat eivät allekirjoita ensivaiheen EPA-sopimuksia, niiden tuotteet joutuvat EU:n yleisen tullietuusjärjestelmän (GSP, Generalised System of Preferences) alle, jonka ehdot ovat huonot.

Kaiken lisäksi EU:ta voi syyttää lahjonnasta (myös joidenkin EU-jäsenmaiden edustajat ovat pelänneet tätä): EPA-sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä AKT-maat saavat rahaa Aid for Trade -järjestelyn puitteissa. Siis apua kaupan vastineeksi. Eikö tässä ole jotakin outoa? Apua pitäisi tulla muutenkin, kauppaa pitäisi käydä muutenkin, kaupan vapauttamisen pitäisi olla iloista ja suosittua puuhaa. Jos ja kun hallinto on korruptoitunut, eikä vapaita vaaleja ole, raha lyhyellä tähtäimellä vastineeksi pitkän tähtäimen huonoista kauppasopimuksista on ymmärrettävästi neuvottelijoille houkutteleva.

Kauppaa vapautetaan tekemällä sitovia sääntöjä. Mitä vapautta se on? Minusta on kuitenkin uusliberalismia tärkeämpää huomata, että kaikki haluavat päästä toisten maiden markkinoille ja suojata samalla omaansa ulkopuoliselta kilpailulta.

Tämän vuoksi näen punaista, kun joku alkaa puhua uusliberalismista. Uusliberalistinen puhe on suositumpaa kuin teot. Edes Yhdysvaltain ulkoinen kauppapolitiikka ei ole vapaata, he vain haluavat, että muut vapauttaisivat omat markkinansa. Onneksi myös erään tilaisuuden puhuja, professori Heikki Patomäki, myönsi, että Yhdysvallat ei toimi vapaakaupan mukaisesti.

Pahin pelkoni on, että EU alkaa laittamaan rajasuojia kehittyneemmille AKT-maille (koska vähiten kehittyneille se ei pysty) varsinaisissa EPA-sopimuksissa ja vetoaa siihen, että allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat jo sitoutuivat siihen, tai, että EU onnistuu muuten (GSP:llä) pelottelemalla saamaan sen aikaan. Silloin koko Cotonoun asetelma olisi käännetty päälaelleen.

EPA:t, perusteet

Economic Partnership Agreements ovat EU:n ja Saharan eteläpuolisen Afrikan sekä Karibian ja Tyynenmeren maiden välisiä vapaakauppasopimuksia, joita solmitaan par’aikaa. Selitän ensin taustaa.

AKT-maiden tuotteilla oli vanhastaan Cotonou-sopimuksen nojalla vapaa pääsy Euroopan markkinoille ja AKT-mailla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta. Cotonou-järjestely tehtiin entisille siirtomaille korvauksena kolonialismista. Nyt tuosta ollaan tekemässä vastavuoroista (WTO ja Cotonou määräsi uudelleensopimisesta): EU-komission kaupan pääosasto (ja ministerit) haluaa, että EU:n yritykset pääsevät AKT-maiden markkinoille. Ulkoministeriö toteaa, että ”EPA-sopimuksilla purettaisiin Cotonoun sopimuksessa määritelty AKT-maiden suosituimmuusasema[...]”.

Vähiten kehittyneet AKT-maat saavat edelleen tuoda vapaasti tuotteita EU:n alueelle ns. Everything But Arms -sopimuksen nojalla. Vienti toiseen suuntaan, EU:sta vähiten kehittyneisiin AKT-maihin, neuvotellaan EPA-sopimuksen puitteissa. Ensivaiheen EPA-sopimuksissa ehdotetaan, että 80 % eurooppalaisista tuotteista saisi tullittoman kohtelun vähiten kehittyneisiin AKT-maihin.

80 % tuotteista joutuu siis suoraan kilpailuun EU:sta tulevien tuotteiden kanssa vähiten kehittyneissä AKT-maissa. Nämä maat menettävät lisäksi tuiki tärkeitä julkisia tullituloja. Maiden talous joutuu ehkäpä niin kovaan kilpailuun, että alat eivät selviä. Eurooppalaiset yritykset saavat etua maataloustuista ja muista tuista sekä mm. korkeasta koulutus- ja teknologiatasosta. Kepan lausunnosta, pdf:

Esimerkiksi konsulttikonserni PricewaterhouseCoopersin Euroopan komissiolle tekemä vaikutusarviointi toteaa, että "sopimukset saattavat johtaa teollisuustuotannon romahtamiseen Länsi-Afrikassa". (Lähde: PricewaterhouseCoopers (2003) Sustainability impact assessment of trade negotiations of the EU-ACP EPAs)

Miksi tätä tehdään? Unohtuiko kolonialismin aika? Perusteluina on ollut, että kauppa ei ole lähtenyt ”kehittymään” Cotonousta huolimatta. So what? Miksi EU:n pitää ”kehittää” muita maita ja vielä tällä tavoin?

Kansainvälisten kauppasopimusten tulisi olla joustavia siten, että maat voisivat harjoittaa omaa politiikkaansa vapaammin. Kehitysmaiden on voitava asettaa halutessaan tulleja ja muita rajasuojia suojellakseen omaa talouttaan. On kyseenalaista, että valtioliittymä voi vaikuttaa toisen suvereenin valtion alueella sen harjoittamaan politiikkaan (kiitän pointista EPA-sopimuksista väitöskirjaa Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella valmistelevaa Marikki Stocchettia).

EU-komission kaupan ja kehityksen pääosastojen välillä on asiassa ristiriita. Komissiossa siis tiedetään, että sopimukset eivät suinkaan auta kehitystä. Johdonmukaisuutta kaivataan!

Katso lisää esim. Kepa Kehitysyhteistyön palvelukeskus (pdf), Ulkoministeriö

Suomalaisten vaateyritysten vastuusta ja kannattavuudesta

Vaateyrityksissä suhtauduttiin kyselyihini eettisistä ostoperiaatteista yllättävän myönteisesti ja kysymyksiin vastattiin ystävällisesti. Usein tuli kuitenkin vaikutelma, varsinkin pienemmissä yrityksissä, että yhteiskuntavastuu mielletään jonakin ylimääräisenä asiana, johon ei ole varaa eikä oikein aikaakaan ja että vain kiusasin heitä kysymyksilläni.

On yrityksiä, joilla menee hyvin, ja yrityksiä, joilla menee huonosti. Ensin mainituilla on suunnittelu kunnossa ja toimitusketjut luistavat.

Osa yrityksistä suhtautuu mielestäni nuivemmin yhteiskuntavastuuseen, koska hankinta on niille jo muutenkin hankalaa (ks. Ruotsissa ollaan pidemmällä). Liiketoimet eivät ehkä ole kovin kannattavia, eikä toiminta muutenkaan luista sillä tavoin, kun niissä yrityksissä, jossa yhteiskuntavastuuta pystytään ottamaan paremmin huomioon.

Erikseen ovat sitten ne, jotka ovat joutuneet otsikoihin epäeettisyydestä, kuten H&M ja Nike. Niillä on mittavat vastuuorganisaatiot nyt ainakin. Huono julkisuus on luultavasti pakottanut ne siihen.

Onko vastuullisuudessa kysymys sitten yrityksen koosta? Tähän suomalaisten yritysten edustajat vetoavat: Kun tilaamamme osuus on niin pieni, emme voi vaikuttaa (tekisi mieleni lisätä: emme yritäkään). H&M ja Nike ovat valtavia ja ruotsalaiset vaateyritykset muutenkin suurempia kuin suomalaiset. Tai hetkinen, Suomessa on Amer, maailman suurin urheiluvälineyritys, jonka vastuuta olen myös selvittänyt. On muutama muukin kohtuullisen iso.

Ehkäpä nämä asiat liittyvät yhteen. Vain kannattava yritys kasvaa. Voiko vain kannattava yritys olla vastuullinen? Sitä on maailmalla nopean googlauksen perusteella tutkittukin aika paljon.

Niin, ja se menee myös niin, että yhteiskuntavastuun huomioiminen parantaa kilpailukykyä. Sitä on tutkittu vielä enemmän. Erään tutkimuksen (s. 10-11 vuodelta 2000) mukaan molemmat väitteet, kannattava yritys on vastuullinen ja vastuullinen yritys on kannattava, tuntuisivat pitävän paikkansa.

On se tehtaisiin vaikuttaminen hankalaa muillekin. Brittiläisen eettisen muodin professorin Doug Millerin mielestä tehtaisiin vaikuttaminen on niin vaikeaa, että parasta olisi, jos brändiyritykset omistaisivat tehtaat. Näin niillä olisi sananvaltaa. Tämä on suomalaisten yritysten vahvuus vastuullisuudessa. Monet omistavat tehtaita ainakin toistaiseksi.

Ruotsissa ollaan pidemmällä

Suomalaiset vaateyritykset olivat sosiaalisessa ja ympäristövastuussa esimerkiksi ruotsalaisia jäljessä (ks. Vaatteita Etelästä, pdf). Usein sanotaan, että se johtuu siitä, että suomalaiset yritykset ovat vasta oppineet uuden tavan tehdä bisnestä: teettämään ulkomailla. Tilastot viittaavat siihen, että näin on tapahtunut vielä viimeisen kymmenenkin vuoden aikana.

Katsotaanpas vertailun vuoksi Ruotsi: Siellä vuonna 2008 EU:n osuus on kilomäärissä vain 25% kun Suomessa vastaava osuus oli yli puolet. Siis vähemmän kauttakulkua, enemmän suoraa tuontia. Ruotsissakin Aasian osuus on kasvanut (vähän alle puolesta yli 60 prosenttiin) viimeisen kymmenen vuoden aikana, johtuen luultavasti osittain kiintiöiden poistumisesta WTO-jäsemaiden väliltä. Vaatteiden hankinta on siirtynyt Ruotsissakin yhä enemmän Aasiaan.

Monesti puhutaan, että hankinta siirtyy aina vain kauemmaksi. Ruotsiin tuli Virosta vuonna 1998 kolme prosenttia vaatteista kilomäärinä, kun sama luku vuonna 2008 oli yksi prosentti. Viro on ollut Suomelle merkittävämpi: vielä vuonna 1998 sieltä tuli Suomeen 11 prosenttia vaatteista, kun kymmenen vuoden päästä viisi. Jos nyt noin pienistä osuuksista voi jotakin päätellä, voisin sanoa, että lähialueilta ollaan todella siirtymässä kauemmaksi.

Itä-Eurooppa ja Venäjä ovat ehkä yllättäen merkittävämpiä Ruotsille kuin Suomelle. Niiden merkitys Ruotsille on hieman laskenut ja Suomelle hieman kasvanut. Veikkaisin, että Suomessakin siirrytään vähitelleen vielä kauemmaksi itään, kun Itä-Euroopan osuus ensin kasvaa nykyisistä lukemista.

Ruotsissa ollaan siis pidemällä sekä hankinnassa että vastuussa. Tämän ovat esittäneet myös Elina Grundström ja kumppanit (Globalisaation portinvartijat, 2004): tässä hankintaa koskeva väite saa tilastollista vahvistusta.

Tilastot: Eurostat

Tyyli on muodin vastakohta eli tyylin, muodin ja trendin eroista

Tyyli ja muoti ovat sosiaalisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat kulutukseen monimutkaisilla tavoilla. Tyylillä ja muodilla on esteettistä arvoa, jonka lisäksi ne ovat tärkeitä kulutuksen, eli rahan käytön, tutkimukselle.

Georg Simmel on 1800-luvun puolessa välissä syntynyt saksalainen sosiologian klassikko, jonka Muodin filosofia (1905/1986, 38-39) on edelleen pääosin ihanan ajankohtaista luettavaa.

Simmelin inspiroimana ajattelen muodin olevan kuin aalto: Uuden muodin omaksuu ensin pieni joukko, minkä vaikutuksesta muoti leviää ja aalto kasvaa. Tavoittaessaan eniten massaa muoti on laajimmillaan ja lopuksi se kuihtuu seuraavan aallon tieltä. Ollessaan muotia muoti on jo kuollut: Kun suuri massa on omaksunut muodin, uranuurtajat ovat laittaneet liikkeelle jo uuden, ja massan juuri omaksuma muoti on auttamattomasti vanhaa.

Muodin ja tyylin käsitteille on annettu tieteellisessä keskustelussa erilaisia määritelmiä ja arkipuheessa käsitteet monesti sekoittuvat keskenään. Yleensä muoti mielletään pukeutumisesta puhuttaessa muotimaailman tuotokseksi, joka ilmenee ideaalityyppisenä muotilehdissä ja muotinäytöksissä.

Tyyli mielletään useimmiten pysyvämmäksi kuin muoti. Puhutaan klassisesta tyylistä, joka on klassisen kauneuskäsityksen mukaista ja muuttumatonta, eli muodin vastakohta. Toinen tyylin merkitys on henkilökohtainen tyyli, joka tarkoittaa sitä, että yksilö on luonut oman tyylinsä muoteja ja vaikutteita sekoittamalla (samaa kuin Pierre Bourdieun habituksen ajatus).

Trendi taas on nopeasti vaihtuvaa muotia. Eräs vaaetalan ammattilainen on sanonut, (Elina Grundstömin toimittamassa Globalisaation portinvartijat -kirjassa, s. 95) että Suomessa ei osattu myydä trendiä ennen kuin H&M tuli. Allekirjoitan tuon väitteen.

Tyyli, muoti tai trendi ei koskaan voi olla täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi luoda tyyliä, muotia tai trendiä yksin, vaan se on aina osa sosiaalista ympäristöä. Tyyli edellyttää, että kokonaisuus on sekoitus uusia ideoita ja tarpeeksi paljon vanhaa ja totuttua, jotta katsojat osaisivat luokitella sen suhteessa muihin tuntemiinsa ilmiöihin. Muuten se näyttää vain friikiltä. Itse asiassa trendsetterin (tai uuden muodin luojan) uusi tyyli näyttää aina friikiltä niistä, jotka eivät kuulu samalle sosiaaliselle kentälle (Pierre Bourdieun termi). Trendsetteri ottaa myös aina riskin: jos muut eivät seuraakaan häntä, uusi tyyli jää friikiksi.

Muodilla on kaksi puolta: toisaalta se tarjoaa erottautumisen välineen, toisaalta mahdollisuuden muodin maskin alle piiloutumiseen. Muoti tarjoaa hyväksytyn ja samalla kadehditun tavan pukeutua. (Simmel 1986, 22-25.)

Voiko muodilla huijata? Voi. Suomessa (toisin kuin Ranskassa) voi esimerkiksi jossain määrin ”huijata” vaikutelmaa omasta yhteiskunnallista asemasta ja taitava pukeutuja voi onnistua ilmentämään taloudellista, kulttuurista tai sosiaalista pääomaa enemmän kuin hänellä niitä oikeasti on.

Kaikki eivät välttämättä halua erottua lainkaan. On muodikkuuden liioittelijoita ja muodin kieltäjiä (Simmel 1986, 48-50). Vaikka Simmel kirjoittaa muodista esimodernina ilmiönä, jossa ylemmät luokat erottautuvat alemmistaan, hän on huomannut, että muodilla voi leikkiä.

Ja Simmelin essee oli kirjoitettu 1800-luvulla!

Vaatteiden maahantuontitilastoja

Laskeskelin vaatteiden maahantuontitilastoja. OpenOffice teki kuvista vähän sotkuiset, mutta voit myös ottaa datan ja hieman selvempiä kuvioita täältä, jonka pohjalla on kyllä näkymättömiä laskutoimituksia. Jos kiinnostaa, alkuperäisiä exceleitä saa minulta: etunimi@sukunimi@iki.fi.

Kiina on hyvin suuri Suomen vaatteiden maahantuontimaa: 30% kilomäärinä ja 18% arvossa. Lopun Aasian osuus on kilomäärinä 9% ja arvossa 3%. Euroopan osuus on myös suuri (kilomäärinä 58% ja arvossa 75%), mutta se on suurelta osin kauttakulkua Aasiasta. Huomaa myös muiden mantereiden mitättömän pienet osuudet.

Kiinan ja Aasian suoran tuonnin osuus on kasvanut rajusti vuodesta 1998, jolloin molempien osuudet olivat kilomäärinä 17% ja arvossa 10%. Euroopan osuus oli kilomäärinä tuolloin 66% ja arvossa 79%. Viron osuus on pienentynyt puoleen ja Saksan tuplaantunut kymmenessä vuodessa.

Suomalaiset yritykset ovat oppineet viimeisen kymmenen vuoden aikana tuomaan yhä enemmän suoraan Kiinasta ja Aasiasta. Kiinasta ja muista WTO-jäsenmaista tulevilta vaatteilta ovat myös poistuneet kiintiöt tällä aikavälillä.

Inflaatiolle ei ole ollut tilaa hinnoissa, vaan ne ovat pysyneet samoina vuodesta 1995 vuoteen 2008 ja jopa laskeneet hieman. Kilpailu alalla on siis kovaa (myös kehitysmaiden välillä).

Lähde: Eurostat.

Vaatteista, peruskauraa

Tässä vähän siitä, mitä yleensä teen, nimittäin vaatteista ja niiden eettisyydestä.

Vaatteet ovat ihania kapistuksia, koska niihin liitetään niin monimutkaisia sosiaalisia arvostelmia.

Tein graduni vaateyritysten välisistä valtasuhteista. Kun Suomen rajoja avattiin kauppapolitiikalla, kotimainen vaatetusteollisuus joutui kovenevaan kilpailuun ulkomaisen kanssa. Sen seurauksena ala kuoli Suomessa lähes täysin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Työvoiman siirtyminen Suomen rajojen ulkopuolelle ei siis vaatetusteollisuudessa ole mikään uusi juttu.

Valta on siirtynyt vaatteen tuotantoketjussa koko ajan valmistajalta brändiyhtiöön päin sikäli kuin valmistajia jäi Suomessa eloon. Osa muuttui brändiyrityksisksi tai ryhtyi jopa jälleenmyyjiksi. Kuluttajaa, makuja, muotia ym. koskeva tieto on Etelän yrityksille vaikeasti saavutettavaa, jonka lisäksi sitä varjellaan Pohjoisen yrityksissä.

Laajensin sittemmin FinnWatchissa työskennellessäni vaatteiden eettisyyteen. Olen tehnyt aiheesta kaksi selvitystä: Vaatteita Etelästä 2006 ja Hikipajat pinnalla 2008, jälkimmäisen urheilukaupasta. Molemmat ovat luettavissa täällä. Kyselin suomalaisilta yrityksiltä mistä ne hankkivat vaatteet, ja asetetaanko hankinnassa mitään eettisiä periaatteita. Selvityksiä voi siis käyttää ostopäätösten tukena.

Minulta kysytään monesti, miten vaatteita pitäisi ostaa ollakseen eettinen. Vastaus ei ehkä tyydytä: Kaikilla yrityksillä on paljon matkaa siihen, että mitään voisi suositella. Positiivista on kuitenkin, jos yritys tekee eettisyyden eteen edes jotakin. Katso esimerkiksi kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan sivuilta eettisistä vaatteista. Melko kriittisiä ovat, ja hyvä niin.

Kehitysapua poliisille?

Tässä on aihe, josta pitäisi varmaan poliittisen korrektiuden nimissä vaieta: poliisin roolin tärkeydestä kehitysmaissa. En ole vielä törmännyt missään aihetta koskevaan keskusteluun. Ihmettelen, miksi. Onko aihe todellakin poliittisesti liian arka?

Meidän yhteiskunnassamme poliisin kanssa joutuu tekemisiin harvoin. Sen olemassaolo, lahjomattomuus ja hyvä toiminta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pelkkä poliisin pelote ja potentiaalinen sen kanssa tekemisiin joutuminen saa varmaankin pitkälti yhteiskuntamme toimimaan.

Monissa kehitysmaissa poliisi toimii näkyvästi valtaapitävien ehdoilla lain noudattamisen valvonnan sijaan. Esimerkiksi ay-aktiivit joutuvat usein hankaluuksiin poliisin kanssa toiminnasta, joka meillä on aivan sallittua normaalia ay-toimintaa. Laki kieltää esimerkiksi vapaan ammatillisen järjestäytymisen joissakin maissa, mutta ei kaikissa niissä, joita nyt tarkoitan.

Esimerkiksi Kiinassa poliisin palkat ovat pienet, koska yleensä oletetaan, että poliisi pyytää lahjuksia, joilla hänen perheensä tulee toimeen. Vaikutuksena lakien noudattamista ei valvota – yleinen ongelma kehitysmaissa. Lainsäädäntö saattaa olla ja usein onkin hyvää ja ajan tasalla, ongelmana on useammin tehokkaan valvonnan puute.

Poliisin puolueettomuus ja lahjomattomuus takaa yhteiskunnan toiminnan, mutta kehitysavussa ei ilmeisesti anneta varoja poliisin toimintaan. Poliisin kehitysavulla en tarkoita aseiden vientiä kehitysmaihin, vaan koulutusta ja tiedon jakoa.

Voisiko poliisin toimintaa sitten tukea kehitysavusta? Pitäisi ainakin varmistaa, että poliisi ei ole vain valtaapitävien intressien käsikassara, vaan että se oikeasti edistää lakien noudattamista.

Entä sitten siviilikriisinhallinta? Onko poliisilla roolia näissä keskusteluissa? Poliisi on yhteiskunnan sisäinen väkivaltakoneisto, armeija ulkoinen. Kuuluuko poliisi siviili- vai sotilaalliseen kriisinhallintaan? Vastaus on harvinaisen selvä: Poliisi ja oikeusvaltion kehittäminen kuuluvat siviilikriisinhallintaan kahtena EU:n määrittelemästä viidestä painopistealueesta.

Sentään jossakin keskustelussa poliisin rooli on mukana, vaikkakin siviilikriisinhallinta.org -sivustolla sanotaan, että siviilikriisinhallinta on käsitteenä suurelle yleisölle lähes tuntematon. Työtä siis riittää silläkin saralla.

Työtä on kuitenkin vielä enemmän maissa, joissa ei ole ihmisten turvallisuutta uhkaavaa kriisiä. Joissa tilanne on jatkunut pitkään samana ja köyhyys ja korruptio vaivaavat. Kun poliisi on korruptoitunut, varmaa on, että mikään muukaan ei toimi. Vääryyttä kokeneet eivät saa oikeutta ja poliisi suorittaa tehtäviä, jotka eivät lain mukaan sille kuulu.

Kaivattaisiin keskustelua poliisin tärkeydestä kehityksessä. Poliisit ilman rajoja -järjestön perustaminenkaan ei olisi pahitteeksi. Poliisi tekee kansainvälistä yhteistyötä, mutta poliisin vuosikertomuksessa 2008 todetaan, että ”poliisin kansainvälisen yhteistyön tavoitteena on tukea poliisin kansallisten tavoitteiden saavuttamista”. Ei siis puhettakaan muiden maiden kehityksen tukemisesta.