Brändeistä

Minusta on kuvaavaa ja ihmeellistä, että jotkut todella tatuoivat itseensä esimerkiksi Niken logon. Monet käyttävät lisäksi paitoja, jossa on yrityksen merkki, eikä kaupasta juuri muunlaisia peruspaitoja saakaan.

Selvä on, kulutuskulttuuri on brändivetoista.

Brändivoittoinen kulutuskulttuuri ei minusta kuvaa kuitenkaan kaikkien pukeutumista. Aivan samalla tavalla voi kieltäytyä muodista kuin brändistäkin.

Jos vältän tietoisesti ostamasta logollisia vaatteita, olenko onnistunut välttämään logon logiikkaa vai määrittääkö logo minua silti? Kertooko tietoinen vastustaminen siitä, että olen logon toimintalogiikan alainen? Jotkut väittävät niin. En haluaisi ajatella siten.

Naomi Kleinin No Logo -kirjaa on pidetty uuden sukupolven ja globalisaatiokriittisen liikkeen raamattuna. Uudella sukupolvella tarkoitetaan varmaan minun ikäisiäni.

On trendinluojia, joita logot eivät kiinnosta, koska ne ovat massamuotia. Katso kirjoitukseni Tyyli on muodin vastakohta muodin aaltomaisuudesta. Trendsettereillä on kulttuurista, mutta ei välttämättä taloudellista pääomaa. Brändit taas ovat mielestäni niiden (helppo) valinta, joilla on vaihtelevasti taloudellista, mutta ei kulttuurista pääomaa.

Brändi on trendsetterille liian helppo. No, osa trendinluojista lähtee mukaan logoiluun, osa ei. Logojakin on toisaalta erilaisia, toiset ovat trendikkäämpiä kuin toiset ja niitä on eri markkinasegmenteille, mutta brändätty, tai yleistääkseni vielä enemmän, yrityksen valmistama tuote, on aina massaa. Häviää trendsetteriydessä itse tehdylle tai muokatulle. (Brändiäkin voi toki muokata, mutta se ei silloin ole alkuperäisessä merkityksessään.)

Periaatteessa brändi voi helpottaa vaatteen elinkaaren seuraamista ja olla siten eräänlainen takuu valmistuksen työoloista, mutta jos brändiyritystä eivät kiinnosta raaka-aineen ja tuotteen valmistamisen työolot, mitään takuita ei ole.

Tunnettu brändi helpottaa kuitenkin työolojen vastuullisuutta ajavien järjestöjen työtä, koska brändin imago on herkkä. Antimainokset ovat tehokkaita, koska ne toimivat kuvan avulla, samalla konstilla kuin brändi on luotu. Näistä Klein kirjoittaakin. Olen nähnyt kuvia, joissa työntekijät esimerkiksi Thaimaassa pitävät valmistamisensa brändien logoja esillä mielenosoituksissa. Strategia iskee tietoisesti yrityksen herkkään kohtaan – logoon.

Kuvaavaa on, että H&M:llä ja Nikellä on laajat vastuuorganisaatiot ja ne ovat olleet myös eniten otsikoissa tuotannon vastuuongelmista. Isoja ja tunnettuja brändejä vastaan on helpompaa hyökätä kuin brändittömiä vastaan.

Materialismista

Tämä vaatteista ja kulutuksesta kirjoittelu voi olla jonkun mielestä pahaa materialismia. Materialismia se onkin, mutta ei minusta pahaa. Pahaa materialismia on se, että ei rakasta tavaroitaan.

Niin. Pahaa materialismia on, jos vain ostaa ja ostaa sellaista, mitä ei käytä. Jos taas ostaa sellaista, mitä käyttää ja jota rakastaa ja korjauttaa tavaransa, se on hyväksyttävää materialismia.

Wikipediassa kirjoitetaan:

Materialismi sosiologisessa asiayhteydessä tarkoittaa esineiden itseisarvoa ja materian arvostamista sen itsensä vuoksi. Elämänasenteena materialisti ei näe esineillä siis ainoastaan välinearvoa toiminnassaan vaan hän haalii esineitä niiden itsensä vuoksi.

Hyvin sanottu.

Mikä tekee sinkun kodin? Se ei voi olla vakiovastaus ihmiset, koska sinkku on sinkku. Kodin tunnelma? Pullantuoksu?

Veikkaan, että kodin tunnelman luo pitkälti se oma tila ja omat tutut tavarat. Materialismia sekin. Pullakin on materiaa.

Kuuntelin kerran radio-ohjemaa fengshuista. Siinä sanottiin, että toisin kuin meillä, Kiinassa ei ajatella, että on jotakin erillistä henkistä. Fengshui ei ole oikeastaan sen mystisempää kuin miltä se näyttää: että tavarat on aseteltu tiettyihin asentoihin. Mahdollinen henkisyys liittyy erottamattomana niihin esineisiin, ilmansuuntiin ja muuhun, mitä fengshuissa on, eikä henkisyys leiju niiden yläpuolella. Kahtiajako henkeen ja materiaan (ruumiiseen) onkin länsimainen ilmiö. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Uusliberalismista ja kauppapolitiikasta

Olen ollut monessa tilaisuudessa, jossa puhutaan uusliberalismista. Minulla on niissä yleensä sellainen olo, että toinen silmä on koko ajan kiinni ja toinen auki. Kerronpa miksi.

Otetaan esimerkiksi kansainvälinen kauppapolitiikka. Saharan eteläpuoleisen Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren mailla on ollut Cotonoun sopimuksen nojalla yksipuolinen oikeus ottaa tulleja eurooppalaisilta tuotteilta ja vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Tämän ne saivat korvauksena kolonialismin ajoista. Näin sen pitäisi olla hyvin köyhän ja hyvin rikkaan alueen välillä.

Sitten kaikki haluavat päästä toisten markkinoille ja suojata samalla omaansa.

EU ja Yhdysvallat suojaavat omaa maatalouttaan. WTO-neuvottelut eivät ole edenneet, koska kehitysmaat asettivat neuvottelujen jatkamisen ehdoksi EU:n ja Yhdysvaltojen maatalous- ja vientitukien vähentämisen. EU ja Yhdysvallat ei kuitenkaan halua vähentää niitä. Näin suosittua on vapaakauppa.

Minusta on mukavaa syödä kotimaista ja eurooppalaista ruokaa. Se on ilmastollekin parempi kuin kaukoruoka. Minulla ei ole tähän asiaan muuta kantaa kuin se, että EU ja Yhdysvallat ei saisi omien tukiensa ollessa käytössä vaatia vapaata pääsyä köyhien maiden markkinoille. Monet ovatkin ehdottaneet ruuan poistamista WTO:sta.

EU on neuvottelemassa ensivaiheen EPA-sopimuksilla vapaata pääsyä 80 prosentille kaikista, myös muista kuin maataloustuotteista, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden markkinoille. Tämä koskee myös vähiten kehittyneitä maita.

Neuvottelumetodit lähenevät kiristystä: Jos maat allekirjoittavat ensivaiheen EPA:t, ne saavat vapaan pääsyn kaikelle muulle paitsi aseille, riisille ja sokerille, joista kahdella jälkimmäisellä on siirtymäaika. (Vähiten kehittyneillä AKT-mailla on vapaa pääsy Everything but Arms -sopimuksen nojalla muutenkin.) Allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat (kaikki) kuitenkin sitoutuvat siihen, että 80 prosentilla EU-tuotteista on vapaa pääsy niiden markkinoille. Jos maat eivät allekirjoita ensivaiheen EPA-sopimuksia, niiden tuotteet joutuvat EU:n yleisen tullietuusjärjestelmän (GSP, Generalised System of Preferences) alle, jonka ehdot ovat huonot.

Kaiken lisäksi EU:ta voi syyttää lahjonnasta (myös joidenkin EU-jäsenmaiden edustajat ovat pelänneet tätä): EPA-sopimusten allekirjoittamisen yhteydessä AKT-maat saavat rahaa Aid for Trade -järjestelyn puitteissa. Siis apua kaupan vastineeksi. Eikö tässä ole jotakin outoa? Apua pitäisi tulla muutenkin, kauppaa pitäisi käydä muutenkin, kaupan vapauttamisen pitäisi olla iloista ja suosittua puuhaa. Jos ja kun hallinto on korruptoitunut, eikä vapaita vaaleja ole, raha lyhyellä tähtäimellä vastineeksi pitkän tähtäimen huonoista kauppasopimuksista on ymmärrettävästi neuvottelijoille houkutteleva.

Kauppaa vapautetaan tekemällä sitovia sääntöjä. Mitä vapautta se on? Minusta on kuitenkin uusliberalismia tärkeämpää huomata, että kaikki haluavat päästä toisten maiden markkinoille ja suojata samalla omaansa ulkopuoliselta kilpailulta.

Tämän vuoksi näen punaista, kun joku alkaa puhua uusliberalismista. Uusliberalistinen puhe on suositumpaa kuin teot. Edes Yhdysvaltain ulkoinen kauppapolitiikka ei ole vapaata, he vain haluavat, että muut vapauttaisivat omat markkinansa. Onneksi myös erään tilaisuuden puhuja, professori Heikki Patomäki, myönsi, että Yhdysvallat ei toimi vapaakaupan mukaisesti.

Pahin pelkoni on, että EU alkaa laittamaan rajasuojia kehittyneemmille AKT-maille (koska vähiten kehittyneille se ei pysty) varsinaisissa EPA-sopimuksissa ja vetoaa siihen, että allekirjoittamalla ensivaiheen EPA:t maat jo sitoutuivat siihen, tai, että EU onnistuu muuten (GSP:llä) pelottelemalla saamaan sen aikaan. Silloin koko Cotonoun asetelma olisi käännetty päälaelleen.