Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.

Turkistarhauksesta

Eläinten oikeudet on vaatteiden eettisyyden yksi osa-alue, josta en olekaan vielä kirjoittanut.

Osa poliitikoista on ryhtynyt kannattaman Suomessa ja EU:ssa turkistarhauksen kieltämistä elinkeinona. Tämän päätöksen toteutumista ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen kyllä epäilen, vaikka monet EU:maat ovat päättäneet kieltää pitkillä määräajoilla turkistarhauksen.

Jos kielto joskus toteutuu, vaarana on, että turkistarhaus siirtyy maihin, joissa ei ole eläintensuojelulainsäädäntöä tai sen valvonta on olematonta. Animalia sanoo, että tämä argumentti on turkistarhaajien käyttämä. Käytän sitä, koska se on minusta oikea ongelma. Minulla ei kuitenkaan ole kantaa Suomen turkistarhauksen kieltämisen puolesta eikä vastaan.

Minkinnahoista 20 prosenttia on kiinalaisia, loput eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia, mutta kiinalaiset nahat ovat huonompilaatuisia (ja myös halvempia) kuin muut. Eläinten kohtelu näkyy turkiksen laadussa, sanovat suomalaiset tarhaajat. Kiinalaisilla tuottajilla menee tällä hetkellä huonosti, mutta pidemmällä tähtäimellä ala on kasvanut ja matalampi hinta on vaikeuttanut Suomen turkisalan kannattavuutta.

Kiinassa eläinten kohtelu on täysin ala-arvoista. Kuukauden Kiinan-matkallani en kertaakaan syönyt kalaa, koska ravintoloiden akvaariot olivat niin vastenmielisiä. Vesi oli liasta sameaa ja meren elävät henkitoreissaan. Myös kanat oli sullottu torilla ylipieniin häkkeihin. Satuin puolivahingossa näkemään järkyttävän turkisvideon, jossa eläinten kohtelu oli pahimmasta päästä mitä ajatella saattaa.

Suomalaisetkin nahat jalostetaan Kiinassa turkeiksi. Olen kuullut, että sieltä tulee valmiita turkkeja samalla hinnalla tai halvemmalla kuin mitä nahat ovat maksaneet Vantaan turkishuutokaupassa. Kiina siis ilmeisesti tukee alaa sen lisäksi, että palkat ovat pienet. (Mahdollisista julkisista tuista en löytänyt tietoa googlaamallakaan.)

Olisi loogista, että tarhaus siirtyisi Kiinaan, kun jatkojalostuskin tapahtuu siellä, mutta markkinatalous ei aina tunnut toimivan tämän periaatteen mukaan. Kuljetukset ovat ilmeisestikin liian halpoja, joka tässä tapauksessa taitaa olla hyvä.

Jos turkistarhaus kielletään Euroopassa, pohjois-amerikkalaisten ja kiinalaisten turkisten osuus kasvaa. Jos tarhaus kielletään Pohjois-Amerikassakin, Kiinalle jää koko markkinat, koska kylmistä maista Venäjän valtiolla on turkismonopoli ja turkisten ulkomaille vieminen on kielletty.

Täytyy vain toivoa, että kiinalaisten nahkojen huonompi laatu estää tarhauksen siirtymisen Euroopasta Kiinaan ja se siirtyy sen sijaan Pohjois-Amerikkaan.

Onneksi turkiksia on helppo boikotoida, ja niin monet tuntuvat tekevänkin. Turkikset eivät ole juuri nuorten suosiossa. Niitä ostavat lähinnä yli 45-vuotiaat naiset, mutta kylmä talvi ja tällä hetkellä vallalla oleva turkismuoti on tuonut alalle tuottoisan vuoden. Mistään tulevaisuuden alasta ei voi puhua, mutta luulisin, että kylmillä alueilla, varsinkin Siperiassa, turkiksiin pukeutuminen pitää pintansa, eli kokonaan siitä ei globaalisti luovuta.

Miksi ei boikotteja?

Eettisen kuluttamisen tutkijat eivät suosittele kuluttajille eivätkä yrityksille vaatteiden boikotointia. Miksi ei?

Vaatetusteollisuuden työntekijät ovat sanoneet kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan tutkijoille, että he eivät halua boikotointia. Itse asianosaisia on kuunneltava.

Jatkuva kova kilpailuttaminen ja tilausten liikkuminen ympäri maailmaa aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta työpaikoilla. Työn jatkuvuuden epävarmuudessa työolojen parantaminen ja ammattiyhdistysten perustaminen vaikeutuvat. Hyvää tahtovien kuluttajien ei haluta lisäävän yhtään tätä epävarmuutta.

Sama boikotointikielto koskee yrityksiä. Tilauksia ei saisi vetää tavarantoimittajalta pois ongelmia kohdatessa, vaan ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Tehtaat elävät usein kädestä suuhun ostajien puristuksessa. Vain brändiyritykset voivat auttaa. Ostokäytäntöjen muuttaminen on olennaista: toimitusaikojen ja hintojen on oltava inhimillisiä.

Clean Clothes -kampanja haluaa kuitenkin käyttää boikotit keinovalikoimassaan räikeimpiä ylilyöntejä varten asettaakseen painetta yrityksiin. Tällaiseen toimenpiteeseen ryhdytään kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Kampanjan toimintaperiaatteena on pyytää yrityksiä yhteistyöhön monta kertaa, ennen kuin mitään kampanjointia lanseerataan.

Clean Clothes -kampanjointiin voi osallistua suomestakin tosin englannin kielellä vaikkapa liittymällä meilivetoomuskampanjaan osoitteessa http://www.cleanclothes.org/component/content/article/625–join-the-ccc-urgent-action-network.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.