Miten muoti syntyy?

Muodin syntyminen on mielenkiintoinen kysymys, jota olen yrittänyt ruotia useammassa esseessä opiskeluaikoinani pääsemättä kuitenkaan lopulliseen ratkaisuun. Tähän asti olen päässyt:

• Muoti on kuin aalto (filosofi Simmeliä mukaellen). Ensin ovat heikot signaalit, sitten ne vahvistuvat ja lopulta uusi aalto pyyhkii kaiken uusiksi. Minua kiinnostaa tuo aallon alku, eli heikkojen signaalien vahvistuminen: On selvää, että uranuurtajia on, mutta he eivät ole mitään ilman seuraajiaan. Miksi muut lähtevät mukaan johonkin, ja johonkin toiseen eivät? Kun tähän yhdistetään vielä yritykset, sanoisin sitä melkoisen herkulliseksi sopaksi!

• Muoti syntyy yhteisvaikutuksessa ihmisten kanssa, ei pelkästään suunnittelijan päässä. Suunnittelija katselee ympärilleen silmät ammollaan ja korvat höröllään ja yhdistelee sitten luovasti ideoitaan ja näkemäänsä. Yksi tähän liittyvä kiinnostava kysymys on, voiko luoda todella uutta, vai onko kaikki aina vanhan yhdistelemistä uudella tavalla.
• Samalla tavoin kauppojen valikoimiin löytävät tuotteet niin suunnittelijan ideasta kuin suoraan katumuodista jonkun ihmisen päältä. Esimerkiksi Zaran, ehkäpä nopeimman trendiketjun, suunnittelijat ostavat ihmisten päältä vaatteita ja lähettävät ne Espanjaan. Olen myös kuullut, että hotellihuoneissa avataan saumat ja tehdään kaavat. Tietenkin huippusuunnittelijoiden muotinäytökset ovat näitä paikkoja, joissa vaatteita etsitään, mutta aivan yhtä hyvin esim. uutuuselokuvien puvustamot ja yleensä nuorison kokoontumispaikat! Mielenkiintoisesti ”korkea” ja ”matala” sekaisin. Kyse on kulttuurisesta, tyylillisestä pääomasta.
• Sitten on vielä sellainen ilmiö, jossa jotkut vain päättävät, mikä on muotia, mutta ostamalla ihmiset antavat sille siunauksena. Tämä ei kuitenkaan päde väreihin. Kauden värit lyövät läpi samanlaisina joka liikkeessä, eikä kuluttajalla ole valinnanvaraa. Kaupoissa on yleensä sitä samaa, mutta sillä rajoituksella, että tyylillisesti vaatteet eivät ole täysin samanlaisia kuin toiset, samalla tavalla kuin värit ovat. Muotisuunnittelija-ystäväni kertoi, että on keskenään kilpailevia trenditoimistoja, jotka kaikki tekevät tulevien kausien värikarttoja, eikä yksi taho pysy auktoriteettina pitkään. Viimeistään naistenlehtiin tullessaan värit on kuitenkin jo lyöty lukkoon, kun vaatetilaukset ovat jo lähteneet Aasian tehtaille. Naistenlehdissä väreistä ei kirjoiteta ennustuksina, vaan "totuuksina", tyyliin: "Tulevana keväänä pukeudutaan laivastonsiniseen."

Miksi ei boikotteja?

Eettisen kuluttamisen tutkijat eivät suosittele kuluttajille eivätkä yrityksille vaatteiden boikotointia. Miksi ei?

Vaatetusteollisuuden työntekijät ovat sanoneet kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan tutkijoille, että he eivät halua boikotointia. Itse asianosaisia on kuunneltava.

Jatkuva kova kilpailuttaminen ja tilausten liikkuminen ympäri maailmaa aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta työpaikoilla. Työn jatkuvuuden epävarmuudessa työolojen parantaminen ja ammattiyhdistysten perustaminen vaikeutuvat. Hyvää tahtovien kuluttajien ei haluta lisäävän yhtään tätä epävarmuutta.

Sama boikotointikielto koskee yrityksiä. Tilauksia ei saisi vetää tavarantoimittajalta pois ongelmia kohdatessa, vaan ongelmat pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Tehtaat elävät usein kädestä suuhun ostajien puristuksessa. Vain brändiyritykset voivat auttaa. Ostokäytäntöjen muuttaminen on olennaista: toimitusaikojen ja hintojen on oltava inhimillisiä.

Clean Clothes -kampanja haluaa kuitenkin käyttää boikotit keinovalikoimassaan räikeimpiä ylilyöntejä varten asettaakseen painetta yrityksiin. Tällaiseen toimenpiteeseen ryhdytään kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Kampanjan toimintaperiaatteena on pyytää yrityksiä yhteistyöhön monta kertaa, ennen kuin mitään kampanjointia lanseerataan.

Clean Clothes -kampanjointiin voi osallistua suomestakin tosin englannin kielellä vaikkapa liittymällä meilivetoomuskampanjaan osoitteessa http://www.cleanclothes.org/component/content/article/625–join-the-ccc-urgent-action-network.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Tehtaiden tarkastukset

Vaatetusalalla on paljon vastuualoitteita – enemmän kuin millään muulla alalla. Niitä on perustettu vähän joka mantereelle ja joka maalle omansa. Aloitteita on niin paljon, että uusia ei todellakaan tarvita, ja vanhatkin ovat alkaneet tehdä yhteistyötä.

Pääjako menee yritysjohtoisiin ja järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Järjestöjohtoisista käytetään englanniksi sanontaa multistakeholder initiative eli monitahoaloitteet.

Yritysjohtoisia aloitteita on esimerkiksi BSCI (Business Social Compliance Intiative) ja WRAP (Worldwide Responsibility Accredited Production). WRAP:iin pätee pitkälti sama kritiikki kuin BSCI:hin, josta olen kirjoittanut tähän blogiin oman tekstin.

Esimerkkejä yrityksistä ja valvonnasta

BSCI	Kesko, Stockmann, Inex, Intrade partners, Tuko Logistics, Nanso Group, Sultrade, Tokmanni, A & G Holmberg
SA8000	Vain tehtaille, Kesko suosittaa tavarantoimittajilleen
FLA	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. H&M, Nike, Adidas, Asics, Puma
FWF	Ei suomalaisia jäseniä, ulkomaisista esim. Mexx, Filippa K
ETI	Ei suomalaisia jäseniä, mutta esim. Zaran emoyhtiö Inditex

FLA, Fair Labor Association, on yhdysvaltalainen aloite, jonka johtoon ei kuulu ay-liikettä, mutta kansalaisjärjestöjä kylläkin. Se tekee siitä huonomman kuin muut vastaavat aloitteet. Ay-liike ei halunnut lähetä aloitteeseen, jonka viikkotuntimäärä on 60 tuntia.

Fair Wear Foundation on alankomaalainen aloite, joka tarkastaa tehtaita, kuten edellä mainittu ja kaksi seuraavaakin.

Ethical Trading Initiative on brittiläistä alkuperää ja keskittynyt erityisesti tehdasoloja kehittävään tutkimustoimintaan.

Workers Rights Consortium on yhdysvaltalainen yliopistojen lisenssivalmistuksen eettisyyteen (gollegevaatteet) keskittynyt aloite. WRC:n järjestelmään ei kuulu yritysjäsenyys, vaan tehtaat tarkastetaan yhteistyössä korkeakoulujen kanssa.

Kaikki mainitut järjestöjohtoiset aloitteet eli SA8000, FLA, FWF, ETI ja WRC sekä Clean Clothes -kampanja toimivat yhteistyössä Jo-in -aloitteen puitteissa. Yhteistyötä kokeillaan käytännössä Turkissa.

SA8000-standari kuuluu myös järjestöjohtoisiin aloitteisiin. Se on ollut esikuvana BSCI:lle ja BSCI:n jäsenten on mahdollista ottaa tavoitetasoksi SA8000-standardi. SA8000:n ongelmana on sertifiointien raskaus ja siitä johtuva sertifiointien pieni määrä. Clean Clothes -kampanja pitää SA8000:n tasoa hyvänä.

Entä sitten yritysten omat tarkastukset? Clean Clothes -kampanjan mielestä omat tarkastukset on yhdistettävä ulkopuolisen varmentajan (verfier) tarkastuksiin. Ulkopuolisille omat tarkastukset eivät kerro mitään. Varmentajia ovat järjestöjohtoiset aloitteet.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite

Business Social Compliance Initiative, tuttavallisesti BSCI, on yksi varsinkin vaatealalla käytössä oleva vastuullisuusaloite. On olemassa paljon argumentteja sen puolesta ja sitä vastaan. Käynpä tässä vähän läpi niitä.

Kansainvälinen Clean Clothes -kampanja on kriittinen aloitetta kohtaan, ja erityisesti jotkut yritykset pitävät BSCI:tä hyvänä.

Hyvää BSCI:ssä on kaikkien mielestä se, että se karsii yhteistyöllä tehtaiden tarkastusten päällekkäisyyttä. Tehtaissa ravaa nykyisin monia eri tarkastajia eri tilaajien laskuun. Siinä ei ole tietenkään mitään järkeä.

Joidenkin yritysten edustajien mielestä yritysten kuuluukin hoitaa vastuu omilla aloitteillaan. Clean Clothes -kampanja pitää parhaimpina aloitteita, joissa on mukana kansalaisjärjestöjä ja ay-liikettä. Kyseisillä tahoilla on BSCI:ssä marginaalisempi rooli kuin esim. Fair Wear Foundationissa tai Ethical Trading Intiaitivessa, joista lisää kirjoituksessani Tehtaiden tarkastukset.

Hyvää ja huonoa BSCI:ssä on vastaajasta riippuen se, että järjestelmän puitteissa voidaan ottaa tiukempi tai löysempi taso. Kritisoijien mielestä se on hämäävää. Kannattajien mielestä se on hyvä asia. Minusta on hyvä, että on joku tie SA8000-standardiin, joka on siis tuo tiukempi taso. Toivottavasti BSCI:n jäsenyritykset myös ottavat SA8000:n tavoitteeksi.

Hyvää BSCI:ssä on SA8000:een verrattuna se, että BSCI:n jäsenenä on paljon yrityksiä ja tarkastettujen tehtaiden määrä on suurempi kuin SA8000-tarkastettujen. Clean Clothes kampanja pitää SA8000-sertifikaattia tarvittavan tiukkana, mutta sertifioitujen tehtaiden määrä on todella vaatimaton kehitysmaissa. Kuvaavaa on se, että SA8000-sertifioinneista suuri osa on italialaisilla tehtailla.

Jotkut kehitysmaiden viranomaiset ja muu väki pitävät enemmän BSCI:stä, koska sen tarkastuksista läpi pääseminen on helpompaa kuin SA8000:n tarkastuksista.

BSCI on Clean Clothes -kampanjan hampaissa erityisesti siitä syystä, että aloite on yritysten oma järjestelmä. Clean Clothes -kampanjan mukaan BSCI ei ole juuri sen parempi kuin yritysten omat tarkastukset, koska tarkastusten varmistus puuttuu. Varmistaminen tarkoittaa sitä, että mukana tarkastuksissa on ollut ulkopuolinen taho - kampanjan mielestä ammattiyhdistysliikettä ja kansalaisjärjestöjä, monien yritysihmisten mielestä riippumaton kolmas osapuoli voisi olla toinen yritys.

Suurimmat ongelmat ovat BSCI-tarkastetuilla tehtailla liittyneet palkkoihin ja työaikoihin. BSCI:n mukaan ensimmäisissä tarkastuksissa hyviä tehtaista oli 17 prosenttia, parannuksia tarvittiin 12 prosentilla ja ”non compliant” oli suurin osa, 71 prosenttia. Suurin osa tehtaista oli siis ensimmäisellä tarkastuksella ”ei-noudattava”. Vaikuttaa siltä, että useimmissa tapauksissa parannettavaa on, mutta läpipääseminen ei ole mahdotonta.

No niin. Otetaan vielä tuo ”non compliance” Compliance tarkoittaa ”suostuvainen, myöntyväinen, alistuva, noudattava” (SA8000-standardissa lukee conformances eli noudattaminen). Siinäkin on yksi kritiikki. Tehtaiden tarkastukset ovat nimittäin jälleen yksi tapa, jolla ostajat voivat käyttää valtaa tehtaisiin (olen gradussani todistanut tämä valta-aseman eron). Olisi tärkeää, että ostajat myöntäisivät vetävänsä mattoa oman vastuunsa alta samaan aikaan mahdottomilla ostokäytännöillään: vaatimalla aina vain halvempaa laadusta tinkimättä aina vain nopeammalla aikataululla.

Entä BSCI:n lopullinen tuomio? Huonointa minusta on ostokäytäntöjen vaikutuksen lisäksi se, että tehdas joutuu maksumieheksi. (Tämä pätee myös SA8000:een.) BSCI:ssä tarkastusmaksut ja tehtävät parannukset neuvotellaan tilaajan ja tuottajan välillä. Tilaajan suurempi valta-asema johtaa siihen, että tehdas on useimmiten se maksumies. Tarkastukset maksaa joskus tilaaja, mutta itse investoinnit - tilat, palkkojen nosto – vaativat rahaa.

Niin, ja se palkka. BSCI-järjestelmässä yritykset sitoutuvat maksamaan paikallista minimipalkkaa, mikä olisi tuplattava tai triplattava, jotta sillä elättäisi perheensä. Tavallisesta t-paidasta ompelija saa vain puolesta prosentista prosenttiin jälleenmyyntihinnasta. Lenkkariparista saman verran. Kovin suurista summista ei ole kysymys, mutta miten taata, että alihankkija todella siirtää rahat palkkoihin? Eettisen muodin professori Doug Miller on sitä mieltä, että omat tehtaat on paras vaihtoehto. Hän kertoi tilanteesta, jossa tilaaja halusi ompelijoille palkankorotuksen. Raha korvamerkittiin heille. Tehtaan johto ei kuitenkaan lupauksistaan huolimatta siirtänyt rahaa palkkoihin. Parasta siis olisi, että tehtaat olisivat omassa omistuksessa JA tehtaan johto omissa käsissä. Tässä on se suomalainen vaatetusalan yhteiskuntavastuun vahva puoli: suomalaiset yritykset omistavat ainakin toistaiseksi useammin tehtaita kuin ulkomaiset suuret yritykset.

Lähteet: BSCI:n vuosikertomus, Clean Clothes -kampanjan BSCI-selvitys.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa www.repu.fi.

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet

Suomessa on EU:n kalleimmat vaatteet (HS; Eurostat, pdf). Muiden tuotteiden hinnoissa Suomi ei ”pääse” ensisijalle.

Mistä asia mahtaa johtua? Onhan Suomi kallis muutenkin, tutkituista tuoteryhmistä EU:n kolmanneksi kallein: HS : ”Myös elintarvikkeissa, ravintola- ja hotellipalveluissa sekä alkoholituotteissa Suomi yltää kolmen kalleimman EU-maan joukkoon.”

Niin, ruoka on meillä kallista, samoin asuminen, jota ei Eurostatin selvityksessä ollut mukana. Mutta että vaatteissa EU:n kallein maa?

Ostavatko suomalaiset kalliita merkkivaatteita? Epäilen vahvasti, että suomalaiset ostaisivat niitä sen enempää kuin vaikkapa italialaiset tai ruotsalaiset.

Johtuuko se arvonlisäverosta? Tanskassa ja Ruotsissa ALV on vaatteissa 25 prosenttia ja Puolassa sama kuin Suomessa, 22 prosenttia. Muissa EU-maissa se on alhaisempi kuin Suomessa. Joissakin EU-maissa on alennettu alv lasten ja vauvojen vaatteissa sekä esim. teetetyissä vaatteissa. (Euroopan komissio, pdf.) ALV ei siis ole se syy.

Historia? Hyvinkin mahdollista. Suomessa on ollut muihin EU-maihin verrattuna myöhään omaa vaatetusteollisuutta. Se romahti vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa erinäisistä syistä, mm. rajojen avaamisesta, idänkaupan kuihtumisesta ja lamasta johtuen. Suomessa ei ole pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta käytännössä enää tuota teollisuuden alaa, vaan myynnissä olevat vaatteet ovat ulkomaista valmistusta.

Nykyisin Kiinassa ja muissa kaukomaissa valmistuttamisen halvasta hinnasta kertoo mm. se, että teollisuusneuvoksen Nanson Pertti Lahervuoren mukaan suuri osa alan liikevaihdosta tulee kotimaasta. (Ks. tässä blogissa kuva lenkkarin hinnan jakautumisesta. Myös t-paidan ompelija saa sen 50 senttiä per paita.)

Välikädet ottavat siis välistä. Valmistuttaminen on halpaa, mutta myydään kalliilla. Varmaankin hinnat ovat laskeneet hissukseen tuolta 90-lukua edeltäneeltä tasolta, eivätkä ne ole vieläkään samalla tasolla kuin muualla EU:ssa. Miksi niitä laskemaan, jos ihmiset ostavat?

H&M toi hintakilpailun Suomeen. Jossakin vaiheessa oli viime vuosina huhu, että H&M nostaisi hintoja. Huhu jäi ilmeisesti pelkäksi huhuksi ja yrityksessä pohdinnan asteelle.

***

Ekologisuudella ja kotimaisuudella on erään lehtiartikkelin mukaan kasvava yhteys. ”Kertakäyttökulttuuri on väistymässä ja se pelaa suomalaisen alan pussiin”, Satu Mehtälä, Tekstiili- ja vaatetusteollisuus ry Finatexin toimitusjohtaja, sanoo. Toivon, että tuo realisoituu, ja saisimme lisää ekologisten vaatteiden valikoimaa!

Kotimaisesta työstä ja ekologisuudesta voisin vähän maksaakin, mutta miten varmentua, että tuote on todella kotimaassa tehty? Avainlippumerkinkin saa, kun kotimaisuusaste on tuotteen omakustannehinnasta vähintään 50 prosenttia. Mukaan lasketaan myös pakkaustarvikkeet, markkinointikustannukset ja rahoitus!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Kuluttaminen oikeutena

Tutkimukset osoittavat, että kun yksilön vuositulot ylittävät 10 000 dollaria, hän ryhtyy siirtymään kulutuksessaan entistä enemmän perustarpeiden tyydyttämisestä elämyksien ja onnellisuuden etsintään

sanoo kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija Päivi Timonen.

Minut yllätti se, että onnellisuuden etsintä alkaa noin alhaisella tulotasolla!

Opiskeluaikoinani eräs YK:n kehitysorganisaation UNDP:n kulutusaiheinen julkaisu yllätti myös, koska se otti lähtökohdaksi kuluttamisen oikeutena. Tarkemmin asiaa kehitysmaatutkimuksen seminaarissa mietittyäni kannatan ajatusta: Meillä on oikeus kuluttaa perustarpeiden tyydyttämiseksi. Kehitysmaiden työntekijöiden toimeentulossa on kyse samasta oikeudesta. Mielestäni alle kymppitonniin tuloilla saakin kuluttaa täysin vapaasti.

Jos kuluttaminen onkin oikeus, velvollisuus se ei mielestäni missään nimessä ole. Liiallinen kuluttaminen on tuhoisaa ja turhaa. Kunpa yli kymppitonnin tai sanotaanko yli kaksikymmentätuhatta tienaavat miettisivätkin kuluttamistaan tosissaan! Olisi hauskaa tietää, mitä kuluttajatutkimuskeskus on tästä mieltä. Elämyksien ja onnellisuuden etsintä kun ei välttämättä tarkoita eettisten arvojen sisällyttämistä kuluttamiseen. Itse asiassa paras eettisten arvojen sisällyttäminen on tuo kymppitonnin raja. Jos perustarpeet on tyydytetty kymppitonnilla, eikös sen jälkeen tuleva elämyksellinen kuluttaminen ole ”ylimääräistä”?

Ongelmana on perustarve. Perustarpeiden määrittelyt ovat hankalia, koska ne ovat suhteellisia. Meillä on paljon keinotekoisiksikin sanottuja tarpeita, kuten siistiltä näyttäminen, jonka vuoksi on käytävä silloin tällöin kampaajalla. Myös onnellisuus on perustarve!

Kirjoitus on julkaistu Repun blogissa osoitteessa www.repu.fi.

Vaatteiden kohtalot

Heikki Mattila, Tampereen teknillisen yliopiston professori, toteaa YLE:n uutisessa, että viisi prosenttia vaatteista saattaa jäädä myymättä. Siitä ilmeisesti suurin osa menee kaatopaikalle tai muuten hävitykseen.

Muotikaupan liiton toimitusjohtajan Yrjö Gorskin mukaan vaatteet heitetään pois siksi, että kaupat häpeävät myymättä jääneitä tuotteita.

Tästä näkee, että vaatteet ovat kaupoille liian halpoja, kun niitä kerran on varaa heittää pois.

Olen kuullut huhun, että tuotantomaissa laitetaan kontteihin täytteeksi roskiin meneviä vaatteita, jos kontti ei muuten tule täyteen. Tiedä sitten, onko huhu totta.

Kirjoitus on julkaistu Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa osoitteessa www.repu.fi.