Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.

Turkistarhauksesta

Eläinten oikeudet on vaatteiden eettisyyden yksi osa-alue, josta en olekaan vielä kirjoittanut.

Osa poliitikoista on ryhtynyt kannattaman Suomessa ja EU:ssa turkistarhauksen kieltämistä elinkeinona. Tämän päätöksen toteutumista ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen kyllä epäilen, vaikka monet EU:maat ovat päättäneet kieltää pitkillä määräajoilla turkistarhauksen.

Jos kielto joskus toteutuu, vaarana on, että turkistarhaus siirtyy maihin, joissa ei ole eläintensuojelulainsäädäntöä tai sen valvonta on olematonta. Animalia sanoo, että tämä argumentti on turkistarhaajien käyttämä. Käytän sitä, koska se on minusta oikea ongelma. Minulla ei kuitenkaan ole kantaa Suomen turkistarhauksen kieltämisen puolesta eikä vastaan.

Minkinnahoista 20 prosenttia on kiinalaisia, loput eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia, mutta kiinalaiset nahat ovat huonompilaatuisia (ja myös halvempia) kuin muut. Eläinten kohtelu näkyy turkiksen laadussa, sanovat suomalaiset tarhaajat. Kiinalaisilla tuottajilla menee tällä hetkellä huonosti, mutta pidemmällä tähtäimellä ala on kasvanut ja matalampi hinta on vaikeuttanut Suomen turkisalan kannattavuutta.

Kiinassa eläinten kohtelu on täysin ala-arvoista. Kuukauden Kiinan-matkallani en kertaakaan syönyt kalaa, koska ravintoloiden akvaariot olivat niin vastenmielisiä. Vesi oli liasta sameaa ja meren elävät henkitoreissaan. Myös kanat oli sullottu torilla ylipieniin häkkeihin. Satuin puolivahingossa näkemään järkyttävän turkisvideon, jossa eläinten kohtelu oli pahimmasta päästä mitä ajatella saattaa.

Suomalaisetkin nahat jalostetaan Kiinassa turkeiksi. Olen kuullut, että sieltä tulee valmiita turkkeja samalla hinnalla tai halvemmalla kuin mitä nahat ovat maksaneet Vantaan turkishuutokaupassa. Kiina siis ilmeisesti tukee alaa sen lisäksi, että palkat ovat pienet. (Mahdollisista julkisista tuista en löytänyt tietoa googlaamallakaan.)

Olisi loogista, että tarhaus siirtyisi Kiinaan, kun jatkojalostuskin tapahtuu siellä, mutta markkinatalous ei aina tunnut toimivan tämän periaatteen mukaan. Kuljetukset ovat ilmeisestikin liian halpoja, joka tässä tapauksessa taitaa olla hyvä.

Jos turkistarhaus kielletään Euroopassa, pohjois-amerikkalaisten ja kiinalaisten turkisten osuus kasvaa. Jos tarhaus kielletään Pohjois-Amerikassakin, Kiinalle jää koko markkinat, koska kylmistä maista Venäjän valtiolla on turkismonopoli ja turkisten ulkomaille vieminen on kielletty.

Täytyy vain toivoa, että kiinalaisten nahkojen huonompi laatu estää tarhauksen siirtymisen Euroopasta Kiinaan ja se siirtyy sen sijaan Pohjois-Amerikkaan.

Onneksi turkiksia on helppo boikotoida, ja niin monet tuntuvat tekevänkin. Turkikset eivät ole juuri nuorten suosiossa. Niitä ostavat lähinnä yli 45-vuotiaat naiset, mutta kylmä talvi ja tällä hetkellä vallalla oleva turkismuoti on tuonut alalle tuottoisan vuoden. Mistään tulevaisuuden alasta ei voi puhua, mutta luulisin, että kylmillä alueilla, varsinkin Siperiassa, turkiksiin pukeutuminen pitää pintansa, eli kokonaan siitä ei globaalisti luovuta.

Ei edistystä suomalaisten vaateyritysten vastuussa

Teimme Repulle, Puhtaat vaatteet -kampanjalle ja FinnWatchille selvityksen suomalaisten vaatetuksen ja urheilukaupan yritysten yhteiskuntavastuusta. Selvitys Ostoja etelästä ja hikipajoista (2009) on jatkoa vaatetusalan Vaatteita etelästä (2006) ja urheilukaupan Hikipajat pinnalla -selvityksiin (2007).

Selvityksessä tutkittiin 28 kotimaisen yrityksen kohdalta, onko vastuussa tapahtunut edistystä parin viime vuoden aikana. Edistystä ei ole juurikaan tapahtunut. Urheiluyritysten tiedot eivät olleet muuttuneet lainkaan. Vaatetusyritysten kohdalla oli pieniä parannuksia, M.A.S.I Company oli laatinut yhteiskuntavastuun toimintaohjeiston, Nanso oli liittynyt BSCI:hin, mutta toisaalta yleisenä trendinä hankinta on siirtynyt yhä kauemmas Kiinaan. Lähikauppa (Euromarket) oli ottanut uuden omistajan myötä takapakkia vastuussaan, eikä se enää julkaise vuosittaisia vastuuraportteja.

Yleisarvosanana suomalaiset yritykset saavat sosiaali- ja ympäristövastuustaan melko huonon. Ulkopuolisia tarkastuksia tekeviä vastuujärjestelmiä on vain harvoilla. Niistä on käytössä vain BSCI, joka ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Parempiakin olisi, miksi liittyä löysempään järjestelmään?

Selvitys on luettavissa tällä sivulla ja osoitteessa http://www.finnwatch.org/julkaisut.html

Hengenvaarallista farkkujen tuunausta

Tämä ei ole pahaa unta. Maailmassa on taas yksi iso virhe.

Farkkuja käsitellään kuluneen näköisiksi hiekkapuhalluksella, joka aiheuttaa silikoosin eli kivipölykeuhkosairauden varmemmin kuin keskiverto kaivostyö. Turkissa kyseinen menetelmä on nykyisin kielletty, mutta sitä varmasti käytetään muualla, ja Turkissakin laittomasti edelleen. Aiheesta oli MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa 24.2. Kyseinen ohjelma on vielä katsottavissa täällä: http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/arkistot/ulkomaat/2010/02/1064247

Silikoosiin ei ole parantavaa hoitoa. Kivipölykeuhko aiheuttaa muita hengityselinsairauksia, kuten kroonista keuhkoputkentulehdusta, tuberkuloosia ja keuhkosyöpää. Hiekkapölyn kanssa tekemisissä olevien olisi pidettävä samanlaisia puhallinsuojaimia kuin Suomessa näkee asbestityömailla, eli ulkoisia, selässä kannettavia suodattimia. Turkin kuvissa työntekijöillä oli yksinkertaiset ”apinanaamari”-suojaimet, jotka eivät riitä alkuunkaan, ja nekään eivät aina olleet käytössä. Suomessa ei silikoosia enää käytännössä ole, tapauksia todetaan vain 5-10 vuodessa.

Hiekkapuhallus on menetelmänä ”halpa” ja paljon nopeampi kuin muut menetelmät, joita 45 minuuttia -ohjelmassa kuvattiin. Ohjelmassa tarjottiin ostajana esiintyneille toimittajille farkkujen käsittelyä hintaan 50 senttiä per farkkupari. Turvallisemmat menetelmät maksavat ohjelman mukaan viisinkertaisesti.

Mistä sitten tietää, että kaupan hyllyllä olevat farkut eivät ole käsitelty hiekkapuhalluksella? Ohjelma ei anna siihen vinkkejä, toteaa vain, että turkkilaiset silikoosiin sairastuneet vaatetusteollisuuden työntekijät ovat haastaneet vanhat työnantajansa oikeuteen ja että ”kansainvälisiin brändeihin on vaikeampi tarttua”. Nyt olisi taas yrityksissä vastuunkanto paikallaan. Kuluttajien on hyvä kysellä käytettyjen menetelmien perään.

Tästä ja muista vaatteiden eettisyysaiheista puhutaan maanantaina 8.3., katso edellinen päivitys. Paikalle tulee myös kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan edustajia.

Maailman tila 2010

Tämänvuotisessa Worldwatch-instituutin Maailman tila -raportissa keskitytään kuluttamisen problematiikkaan antropologien johdolla, eli suomeksi kulutuskulttuuriin. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että hankin teoksen ja olin sen julkaisemistilaisuudessa.

Miten niukasta kuluttamisesta saisi yhtä suosittua kuin kuluttamisesta on tehty, kysyy hankkeen johtaja, antropologi Erik Assadourian. Yritykset käyttävät massiivisia budjetteja markkinointiin, miten vastustaa tuota voimaa?

Tärkeitä kysymyksiä. Kuluttamista on vähennettävä radikaalisti, se on selvää, Suomessakin.

Talouskasvun tai tarkemmin sanoen bruttokansantuotteen kasvun välttämättömyydestä tai ei-välttämättömyydestä syntyi julkistamistilaisuudessa paljon keskustelua. Valtionvarainministeriö vaikuttaa yhä Outi Honkatukian esityksen perusteella käyttävän mittarina bruttokansantuotetta, vaikka se kuvaa vain rahan kiertoa, kuten Sirpa Pietikäinen (euroedustaja, kok) asian ilmaisi. Honkatukia perusteli kasvun välttämättömyyttä verojen keräämisen ja siten palvelujen säilyttämisen tarpeella. Bruttokansantuotteeseen jumittumisen sijasta olisi ollut näin jälkikäteen ajateltuna vielä kiinnostavampaa kuulla, mitä mieltä muut panelistit, mm. Satu Hassi (euroedustaja, vihr.), olivat ylipäätään kasvun välttämättömyydestä.

Paneeliin osallistunut Kuluttajatutkimuskeskus saa minulta tällä kertaa sapiskaa, vaikka oli oikein hyvä, että sen edustaja osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun maailman tilasta. Kuluttajatutkimuskeskus on työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimiva yhteiskunnalliseen akateemiseen tutkimukseen keskittyvä laitos. Siellä ei edelleenkään ole ohjelmassaan eettistä kuluttamista, ainoastaan ”eliympäristö ja teknologia” -nimisessä teema-alueessa mainitaan siihen viittaavaa, eli tuo ympäristö, mutta sekin on koplattu teknologiaan. Kaiken kukkuraksi laitoksen sivuja selatessa tulee ilmi, että tuon teema-alueen tehtävänä on tuottaa tietoa myös yritysten tarpeisiin, vaikka muualla laitoksen sivuilla ilmaistaan sen edistävän kuluttajien hyvinvointia. Ei näin.

Toinen julkaisemistilaisuudessa esiin tullut mielenkiintoinen aihe sen sijaan oli se, kuuluuko taloustiede antropologian piiriin. Tottakai kuuluu, mutta varmaankaan perusopetuksessa ei saa sellaista kuvaa, että se kuuluisi. Tässä on antropologeille paljon hyvää työsarkaa! Sanoo sosiologi, saman laitoksen ihmisiä. Valitettavasti sellaiset työpaikat vain ovat toistaiseksi vähissä, mutta toivottavasti kasvussa tulevaisuudessa. Vähän huono sanoa toivottavasti, koska uhkaava ympäristökriisi tämänhän on saanut aikaan.

Suomessakin on viriämässä degrowth-liike, jonka sanomana on se, että jatkuva talouskasvu ei ole välttämätöntä. Seuraan kehitystä kiinnostuneena.

Suurten urheilubrändien eettisyys

Olen näemmä melko ihastunut vastuullisuuden havainnollistamiseen liikennevaloilla. Tässä yksi sellainen suurista urheilubrändeistä: http://www.clearingthehurdles.org/response-chart. Sivuston on tehnyt Play Fair -kampanja, jonka takana on kansainvälinen Clean Clothes Campaign, kansainvälistä ay-liikettä ja muita järjestöjä.

Kyseessä on melkomoinen matriisi. Vastuullisuuden ulottuvuuksia eli rivejä on 12, ja ne koostuvat pienemmistä osa-alueista. Riveillä on mm. pitkäaikaiset liikesuhteet tehtaisiin, ay-liikkelle myötämielinen ympäristö, lyhyiden työsuhteiden suosimisen lopettaminen jne. Yrityksiä eli sarakkeita on kahdeksan. Siitä sitten arvioimaan, mikä niistä on eettisin!

Adidaksella näyttäisi ensi silmäyksellä oleva asiat kunnossa, mutta alaseuraan selatessa tulee esille, että keskeisessä osiossa, nimittäin elämiseen riittävän palkan maksussa, näkyy punaista. Muita on hankala laittaa järjestykseen, kun ulottuvuuksia on niin monta ja niitä tulee kaikissa liikennevalojen väreissä.

Niinhän se meneekin, nämä vastuullisuusasiat ovat sen verran moniulotteisia, että ranking-listoja on hankala tehdä, ja ne ovat kyseenalaisia jo senkin vuoksi, että asiat muuttuvat. On kyse siitä, mitä osa-aluetta arvostaa jonkun toisen kustannuksella. Ja tässä matriisissa on pelkästään sosiaalisen vastuun ulottuvuuksia, ei ympäristövastuuta!

Sen tästä kaaviosta voi kuitenkin sanoa, että suomalaisten urheiluyritysten kannattaisi silmäillä tuota hieman tarkemmin. (Ensimmäisestä sarakkeesta pääsee muuten katsomaan, mitä liikennevalon takaa löytyy.) Kotimaiset jälleenmyyjät kun luottavat ulkomaisten suurien brändien vastuullisuuteen. Kotimaisten brändiyritysten taas olisi hyvä silmäillä matriisia ottaakseen opiksi. Sen verran jäljessä täällä tullaan. (Hikipajat pinnalla 2007, pdf.)

Tosi-TV:tä ompelusta Intiassa

Verta, hikeä ja t-paitoja on tosi-TV -ohjelma muotia rakastavista brittinuorista, jotka menevät töihin intialaisille vaatetehtaille. Neliosaisesta sarjasta on tullut kaksi osaa.

Melkein jätin ensimmäisen osan katsomisen kesken, kun mielestäni ohjelman tekijöillä oli oma eettisyytensä kateissa. Zoomattiin itkua, vaikka asianomainen kielsi. Katsoin kuitenkin osan ja toisenkin, loppuun. Toinen osa ei ollut enää niin paha tuon itkun kannalta, vaikka siinäkin oli ahdistusta kyllikseen.

Sinänsä ohjelman tekijöillä oli kuitenkin varmasti hyvät aikeet, ja on hyvä idea tehdä tosi-TV:tä oikeista oloista Etelässä. Olen myös kuullut ylistäviä kommentteja ohjelmasta, koska siinä ilmenee hyvin intialaisten vaikea tilanne.

Räätälit saivat pienemmillään 10 rupiaa per paita. Se on 16 eurosenttiä nykyisillä kursseilla. Hyvä ompelija (huono ei kykene tuohon määrään) joutuu tekemään päivässä 20 kelpuutettavaa vaatetta saadakseen 200 rupiaa eli 3,1 euroa.YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä.

Nuoret britit eivät saavuttaneet edes kuuden paidan määrää kolmessa vuorokaudessa. Paljon kangasta meni haaskuuseen.

Työpäivä ahtaassa ”ompelukoneita sisältävässä huoneessa” alkoi klo 9 ja töitä tehtiin jopa klo 24 saakka. Työntekijät, jotka kaikki olivat jostakin syystä miehiä, nukkuivat tehtaan lattialla ja lähettivät palkastaan rahaa kotiin. Tehtaassa ei ollut lavuaaria suihkusta puhumattakaan ja sähkönkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Tehtaan voittomarginaali oli ohjelman mukaan 40-50 rupiaa eli 62-78 eurosenttiä per vaate. Ohjelmassa eräs brittinuorista arvioi kyseisen paidan maksavan kaupassa 10 puntaa eli reilut 10 euroa (11,5 € nykykurssilla). (Ks. tässä blogissa lenkkarin hinnan jakautuminen.)

Kuten toinen brittinuorista sanoi, räätälit eivät elä palkallaan, he vain pysyvät hengissä. Olen samaa mieltä. He viettävät päivät ja yöt tehtaassa maksaakseen esimerkiksi lastensa opiskelun. Se ei ole elämää. He uhrautuvat lastensa vuoksi.

Eräskin sarjan nuori brittimies julisti ensimmäisessä osassa, että hänestä köyhyys on itseaiheutettua. Mielen mahdollista muuttumista käsitellään ainakin kakkososassa. Katsokaa itse! Ohjelman jokainen osa on katsottavissa kuukauden päivät Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/video/711885. Ensimmäinen osa poistuu Areenasta 12.2.

Odotan myös toista vastaavaa sarjaa Verta, hikeä ja noutoruokaa. Valmistaudun jo etukäteen tulevaan. Sarjan jälkeen taidan ryhtyä kokkailemaan enemmän itse lähellä tuotetuista raaka-aineista.