Yhteiskuntavastuun toimintaohjeistojen lyhyt historia ay-liikkeen näkökulmasta

Lukaisinpa tässä läpi kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n erinomaisen ja pitkän nettiartikkelin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoista (Code of Conduct). Seuraa puolueellinen kommentoitu tiivistelmä.

Koko homma alkoi 70-luvulla. Silloin valtiot olivat vielä valtioita, eli ne toimivat ihmisten, ei yritysten parhaaksi. YK:ssa tehtiin hienoja köyhyyden poistamiseen tähtääviä päätöslauselmia ja aloitettiin kunnianhimoisia prosesseja, jotka unohtuivat 80- ja 90-luvuilla. Kehitys ei aina kehity.

Ay-liike oli 70-luvuilla mukana muotoilemassa kahta ohjeistoa, Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1977 valmistunutta kolmenkeskistä julistusta monikansallisten yritysten ja sosiaalipolitiikan periaatteista (jolla on yhtä pitkä englanninkielinen nimi) sekä vuonna 1976 valmistuneita rikkaiden maiden järjestön OECD:n yleisiä ohjeita monikansallisia yrityksiä varten. Kuten huomaatte, nämä koskevat yrityksiä kansainvälisesti. Huomatkaa myös, että molemmissa ohjeistoissa puhutaan monikansallisista yrityksistä, ei itsenäisiltä yrityksiltä alihankkimisesta. Palaan tähän vielä.

Nämä kaksi ohjeistoa, ILO:n julistus ja OECD:n ohjeet, ovat edelleenkin ahkerassa käytössä. Niiden ongelmana on se, että ne ovat vain suosituksia, eivätkä ne ole sitovia.

Saadakseen sitovia ohjeistoja, kansainvälinen ay-liike ryhtyi solmimaan yritysten kanssa kansainvälisiä raamisopimuksia (framework agreements). Näistä kirjoitan oman tekstinsä. Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988.

Sitten päästään 90-luvulle. Historia oli sikäli muuttunut, että enää ei ollut ajankohtaista puhua vain monikansallisista yrityksistä (jonka valitettavan usein näkee pelkästään mainittavan), vaan etenkin vaatetuksen, jalkineiden ja lelujen valmistus tapahtuu itsenäisissä yrityksissä alihankintana, ei Pohjoisen yrityksen tytäryhtiöissä.

Kun tuotanto siirtyi kehitysmaihin, joka tapahtui Suomen vaatetusalalla ilman suurta mediakohua jo 80- ja 90-lukujen taitteessa, eurooppalaiset ja pohjois-amerikkalaiset yritykset saivat negatiivista julkisuutta tuotteiden tuotanto-olosuhteista. Yritykset alkoivat 90-luvulla vapaaehtoisesti laatia yksipuolisia yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja.

Ay-liikkeen sisällä vallitsi monta eri näkemystä näiden uusien ohjeistojen kannatettavuudesta. ICFTU:n artikkelissa kuvataan hienosti näitä eri näkemyksiä. Joidenkin mielestä vain hyvät lait ja niiden valvonta takaavat työoikeudet. Joidenkin mielestä uudet ohjeistot olivat tervetulleita. Mieleeni tulee, että olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan ILO:n julistus ja OECD:n toimintaohjeet kattamaan alihankinta, mutta neuvottelujen uudelleen avaamisessa on vaarana, että sopimusten sisältö vesittyy nykyisenä aikana.

Joka tapauksessa tästä voidaan vetää parikin johtopäätöstä. Pyörää ei kannata aina keksiä uudelleen. Uudet, 90- ja 2000-luvun toimintaohjeistot eivät ole sitovia, eivätkä edes monen eri osapuolen työn tulos, vaan ne ovat yritysten yksipuolisesti laatimia, puhumattakaan 70-luvun ohjeistojen kansainvälisestä kattavuudesta.

Tulkitsen ICFTU:n artikkelia niin, että esimerkiksi YK:n Global Compact on suhteellisen turha ja ehkä haitallinenkin aloite, koska alussa mainitut kaksi ohjeistoa ovat parempia ja olisi tärkeää tukea jo olemassa olevia instituutioita. YK olisi voinut ottaa Global Compactin lähtötasoksi vaikkapa ILO:n julistuksen ja lisätä siihen alihankintaa koskevat kohdat. Näin ei tapahtunut.