Blogi jää tauolle, mutta kirjoittelu jatkuu

-->

Tämä blogiksi kutsumani julkaisukanava jää nyt tauolle, koska siirryn bloggaamaan vaatteiden eettisyydestä Vihreän Langan verkkosivuille osoitteeseen http://www.vihrealanka.fi/blogi/vikatikki. Tekstit ilmestyvät parittomien viikkojen keskiviikkoina.

Tämän blogin kirjoituksista suurin osa on julkaistu tuoreeltaan Reilun kaupan puolesta Repu ry:n blogissa (eetti.fi). Vanhoja tekstejä julkaistaan myös jatkossa Luonto-Liiton kulutus.fi -blogissa.

Näiden blogien innoittamana kirjoitin vuonna 2013 ilmestyneen kirjan Tappajafarkut - ja muita vastuuttomia vaatteita (Into Kustannus).

Bloggaaminen on hieno väline kaikille, joilla on jotakin painavaa sanottavaa. Aloitin kirjoittelun juuri siksi, että sivun avulla sain julkaista ihan mitä haluan. Ihanaa huomata, että aiheet kiinnostavat muitakin. Kiitos!

Tulevaisuuden yhteiskuntavastuu

Nigerialaiset kalastajat ja maanviljelijät ovat haastaneet yhdessä Alankomaiden Maan ystävät -järjestön kanssa öljy-yhtiö Shellin oikeuteen ympäristön tuhoamisesta Nigeriassa. Tämä on siis oikeasti tapahtunut. Oikeudenkäynti on kesken, mutta haagilainen oikeus on katsonut voivansa käsitellä asian.

Oikeusprosessi on ainutlaatuinen maailmassa. Kaiken lisäksi Alankomaiden lainsäädännössä ei ole erityistä kohtaa, joka säätäisi yritysten ulkomailla tekemistä rikoksista. Periaatteessa Suomessa voisi myös haastaa suomalaisen yrityksen oikeuteen muualla tapahtuneista rikoksista! Tämä mahdollisuus koskisi kuitenkin vain yrityksen itse ts. sen tytäryhtiön tekemiä laittomuuksia, alihankkijoiden laittomuuksien ja tilaajayritysten välinpitämättömyyden kohdalla sama ei enää päde, koska kyse ei ole enää samasta yrityksestä.

Voisiko tulevaisuuden yhteiskuntavastuu olla kasvanutta valtion sääntelyä, kansainvälisiä lakeja ja oikeusprosesseja, joissa mennään rajojen yli? Voi aivan hyvin. Toivottavasti myös globaalissa Etelässä kuten Kiinassa lait tiukentuvat ja lakien valvonta saadaan toimimaan, eikä poliisi olisi enää niin korruptoitunut (heidänkin palkkojaan pitää nostaa).

Uskon, että Kiinassakin ihmisoikeudet paranevat, kunhan maa ensin vaurastuu. Ja se vaurastuu hurjaa vauhtia. Kiinalainen Hong Kongista käsin toimiva ay-aktiivi Han Dongfang uskoo, että Kiina sallii tulevaisuudessa kollektiiviset työehtosopimusneuvottelut. Kiinan rangaistuskulttuuri osoittaa hänen mukaansa jo nyt höllentymisen merkkejä.

Jos tulevaisuudessa mennään oikeusjutuissa rajojen yli, sääntelyä tarvitaan alihankinnan kohdalla. Tarvittaisiin sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi Aasian maille yhteinen minimipalkka. Aasian minimipalkkaa ajetaan järjestöissä ja ay-liikkeessä jo, ja laskelmat ovat valmiina. Myös muiden työoikeuksien ja ympäristönsuojelun osalta tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä.

Globaalit raamisopimukset

Kansainväliset raamisopimukset tai globaalit puitesopimukset (international framework agreements) ovat yrityksen ja kansainvälisen ammattiliiton solmimia sopimuksia, joiden ideana on se, että verrattuna yritysten yksipuolisesti laatimiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin ammattiliitto voi vaatia yritystä tilille sopimuksen rikkomisesta.

Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988. Sopimusten sisältö vaihtelee, ja usein ne muistuttavat kovasti yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja. Monet näistä sopimuksista antavat paperilla kaikille yrityksen piikkiin toimiville, myös alihankkijoiden työntekijöille, samat oikeudet riippumatta siitä, missä maassa he ovat. Valitettavan usein vain näin ei raamisopimuksesta huolimatta tapahdu. Itsenäisen ammattiyhdistyksen on käytännössä vaikea valvoa alihankkijoiden toimia esimerkiksi Kiinassa, jossa muut kuin puolueen hyväksymät ammattiliitot ovat laittomia.

Vaatealalla H&M solmi raamisopimuksen kaupan ja palvelualan globaalin unionin UNI:n kanssa vuonna 2004. Muotijätti Inditex (jonka Zara on Suomessakin) solmi omansa tekstiili- nahka ja vaatetusalan globaalin liiton ITGLWF:n kanssa vuonna 2007. Inditexin raamisopimus on kunnianhimoinen, ja ay-piireissä siltä odotettiin ja varmaankin odotetaan edelleen paljon. Osa ehdoista toteutui jo silloin, kun sopimus solmittiin.

Yksikään suomalainen yritys, edes Nokia, ei ole solminut kansainvälistä raamisopimusta ay-liikkeen yrityksistä huolimatta.

Lisää raamisopimuksista SASK:in sivuilla.

Yhteiskuntavastuusta

Yritysten yhteiskuntavastuu (CSR, Corporate Social Reponsibility) on yleisimmän määritelmän mukaan yrityksen vapaaehtoista, lakien tason ylittävää toimintaa, joka ottaa huomioon asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin. Tuo ”asianosaiset osakkeenomistajia laajemmin” tarkoittaa yrityksestä riippuen mm. kuluttajia, yrityksen omia työntekijöitä, usein myös alihankkijoiden työntekijöitä ja ympäröivää yhteiskuntaa sekä ympäristöä.

Jos yhteiskuntavastuun toimintaohjeistossa rajoittaudutaan paikallisen lain noudattamiseen, se ei siis määritelmällisesti ole yhteiskuntavastuuta! Monen yrityksen ohjeistossa ja esimerkiksi BSCI:ssä (ks. kirjoitukseni BSCI - yritysjohtoinen vastuualoite myös tässä blogissa) rajoittaudutaan vaatimaan paikallisen lain mukaista tasoa, mm. minimipalkkojen ja ympäristökuormituksen osalta, vaikkakin BSCI:sä pyritään myös nostamaan rimaa. Toisaalta on hyvä, että lain noudattamista yritetään varmistaa, mutta yhteiskuntavastuu ei saisi rajoittua siihen. Mitä, jos Suomessakin maksettaisiin lähinnä vain minimipalkkoja? Mahdoton ajatus.

Yhteiskuntavastuu on 90-luvun lopulla alkanut ilmiö, todetaan kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n jo aikaisemminkin käyttämässäni artikkelissa. 70-luvun tyyppisiä puheita sitovista poliittisista päätöksistä ei enää kuule. Tilalle tullut yhteiskuntavastuu on yrityksille määritelmällisesti vapaaehtoista.

Alihankinta kehitysmaista on sittemmin aloitettu, joka on osaltaan auttanut kiertämään 70-luvulla tehtyjä päätöksiä. Kansainvälisellä ay-liikkeellä ei ole yhteistä kantaa uusiin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoihin. Järjestöjen kanta vaihtelee samoin järjestöstä ja ehkäpä henkilöstä toiseen.

Yritysten yhteiskuntavastuusta on tullut kukoistavaa bisnestä, ICFTU:n artikkelissa todetaan, ja valitettavan usein valtiot, kuten myös YK Global Compactillaan, lähtivät tähän vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteiskuntavastuun kelkkaan. Allekirjoitan tämän.

Huolimatta yhteiskuntavastuubisneksen kukoistuksesta (sillä tienaavat esimerkiksi erilaiset tehtaita tarkastavat yritykset) parannuksia ei olla juuri saatu aikaan lukuun ottamatta pientä kohentumista tarkastuksissa selvästi havaittavissa asioissa, kuten tyypillisesti tehtaiden työturvallisuudessa.

Kuuluu YK:sta hyviäkin ääniä. Valtion tehtävä on suojella ihmisiä muiden, myös yritysten, tekemiltä ihmisoikeusloukkauksilta. Yrityksen tehtävä on kunnioittaa ihmisoikeuksia ja myös parannuskeinoja on kehitettävä, kirjoittaa John Ruggie, arvostettu YK:n pääsihteerin erityisedustaja liiketoiminnan ja ihmisoikeuksien alueella. Hän peräänkuuluttaa siis juuri sitä, että valtion pitäisi laatia sitovat pelisäännöt yrityksille, kuten se vielä muutama vuosikymmen sitten oli.

Vanhojen haikailu on varmaankin turhaa, mutta kuka tietää, ehkä vielä tapahtuu käänne takaisinpäin, jolloin valtiot alkavat taas ottaa vastuuta ihmisten hyvinvoinnista?

Keskustellaan keinoista!

Minua haittaa ehkä eniten sekä yliopisto-opinnoissa että järjestökentässä se, että keinoista ei keskustella niin paljon kuin päämääristä ja ihanteista. Yliopistolla turhauduin juuri loputtomaan setvimiseen, päämääristä on keskustelua hyllymetreittäin, mutta keinoista ei juuri mitään.

Mielestäni päämääristä on yleensä jonkinlainen yksimielisyys, mutta asiat kaatuvat väärin valittuihin keinoihin. Esimerkiksi saman asian kannattajista toiset tuntuvat haluavan radikaalia kumouksellista toimintaa ja toisille taas on tärkeää, että järjestö näyttää ulospäin salonkikelpoiselta. Nämä ääripäät usein vielä haukkuvat toisiaan ja lisäksi keskellä tulijoita.

Hyvää asiaa ajavalla järjestöllä olisi paljon potentiaalisia jäseniä, mutta koska keinojen osalta rajoitutaan sellaisiin, joita nämä potentiaaliset jäsenet eivät kannata, tai kampanjan ulkoasu ja julkisuuskuva on heidän mielestään vääränlainen, koko liikkeen kannatus jää pieneksi.

Yksi seuraus tästä on se, että asian omakseen kokevat, mutta valittuihin keinoihin tyytymättömät perustavat oman järjestönsä. Tällöin kummallakaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin mihin ne yhdistetyin voimin pystyisivät.

Otetaan toinen esimerkki, vaikka mielenosoitus. Järjestäjät kutsuvat mielenosoitukseen eri ihmisiä. Ihmiset ovat muodostaneet yhteenliittymiä jonkun asian puolesta, joista jokainen tuo omat tunnuksensa ja ehkäpä jopa iskulauseensa mielenosoitukseen. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki ne, jotka kannattavat mielenosoituksen järjestäjien ilmoittamaa teemaa (tässä voi olla kyse jopa pienistä sanavalinnoista) eivät allekirjoita sitä, mitä jotkut muut julistavat. He eivät halua marssia sellaisten banderollien läheisyydessä, mitä eivät kannata. Pitäisikö mielenosoitus järjestää aina niin, että muita tunnuksia ja iskulauseita ei sallita? Ja mitä, jos joku silti julistaa omiaan?

Kaipaisin tieteellistä keskustelua keinoista. Ehkä aihetta käydään läpi vaikkapa kauppatieteellisessä, mutta vain kaupan osalta. Miten muut? Ehkä oma sosiologin kolutukseni vain on liian teoreettinen.

Tämä ei ole nyt mitään kritiikkiä reilua kauppaa tai Puhtaat vaatteet -kampanjaa kohtaan, vaan yleisesti järjestökentässä huomaavani asia. Kannatan nimittäin reilua kauppaa ja Puhtaat vaatteet -kampanjaa, koska olen yhtä mieltä niiden keinoista. Reilun kaupan järjestelmä toimii hyvin ja viljelijöiden yhdistyksillä on järjestelmässä valtaa. Puhtaat vaatteet -kampanjassa kuunnellaan Etelän työntekijöitä, mikä on ainoa oikea tapa.

Yhteiskuntavastuun toimintaohjeistojen lyhyt historia ay-liikkeen näkökulmasta

Lukaisinpa tässä läpi kansainvälisen ay-liikkeen ICFTU:n erinomaisen ja pitkän nettiartikkelin yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoista (Code of Conduct). Seuraa puolueellinen kommentoitu tiivistelmä.

Koko homma alkoi 70-luvulla. Silloin valtiot olivat vielä valtioita, eli ne toimivat ihmisten, ei yritysten parhaaksi. YK:ssa tehtiin hienoja köyhyyden poistamiseen tähtääviä päätöslauselmia ja aloitettiin kunnianhimoisia prosesseja, jotka unohtuivat 80- ja 90-luvuilla. Kehitys ei aina kehity.

Ay-liike oli 70-luvuilla mukana muotoilemassa kahta ohjeistoa, Kansainvälisen työjärjestön ILO:n vuonna 1977 valmistunutta kolmenkeskistä julistusta monikansallisten yritysten ja sosiaalipolitiikan periaatteista (jolla on yhtä pitkä englanninkielinen nimi) sekä vuonna 1976 valmistuneita rikkaiden maiden järjestön OECD:n yleisiä ohjeita monikansallisia yrityksiä varten. Kuten huomaatte, nämä koskevat yrityksiä kansainvälisesti. Huomatkaa myös, että molemmissa ohjeistoissa puhutaan monikansallisista yrityksistä, ei itsenäisiltä yrityksiltä alihankkimisesta. Palaan tähän vielä.

Nämä kaksi ohjeistoa, ILO:n julistus ja OECD:n ohjeet, ovat edelleenkin ahkerassa käytössä. Niiden ongelmana on se, että ne ovat vain suosituksia, eivätkä ne ole sitovia.

Saadakseen sitovia ohjeistoja, kansainvälinen ay-liike ryhtyi solmimaan yritysten kanssa kansainvälisiä raamisopimuksia (framework agreements). Näistä kirjoitan oman tekstinsä. Ensimmäinen raamisopimus allekirjoitettiin vuonna 1988.

Sitten päästään 90-luvulle. Historia oli sikäli muuttunut, että enää ei ollut ajankohtaista puhua vain monikansallisista yrityksistä (jonka valitettavan usein näkee pelkästään mainittavan), vaan etenkin vaatetuksen, jalkineiden ja lelujen valmistus tapahtuu itsenäisissä yrityksissä alihankintana, ei Pohjoisen yrityksen tytäryhtiöissä.

Kun tuotanto siirtyi kehitysmaihin, joka tapahtui Suomen vaatetusalalla ilman suurta mediakohua jo 80- ja 90-lukujen taitteessa, eurooppalaiset ja pohjois-amerikkalaiset yritykset saivat negatiivista julkisuutta tuotteiden tuotanto-olosuhteista. Yritykset alkoivat 90-luvulla vapaaehtoisesti laatia yksipuolisia yhteiskuntavastuun toimintaohjeistoja.

Ay-liikkeen sisällä vallitsi monta eri näkemystä näiden uusien ohjeistojen kannatettavuudesta. ICFTU:n artikkelissa kuvataan hienosti näitä eri näkemyksiä. Joidenkin mielestä vain hyvät lait ja niiden valvonta takaavat työoikeudet. Joidenkin mielestä uudet ohjeistot olivat tervetulleita. Mieleeni tulee, että olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan ILO:n julistus ja OECD:n toimintaohjeet kattamaan alihankinta, mutta neuvottelujen uudelleen avaamisessa on vaarana, että sopimusten sisältö vesittyy nykyisenä aikana.

Joka tapauksessa tästä voidaan vetää parikin johtopäätöstä. Pyörää ei kannata aina keksiä uudelleen. Uudet, 90- ja 2000-luvun toimintaohjeistot eivät ole sitovia, eivätkä edes monen eri osapuolen työn tulos, vaan ne ovat yritysten yksipuolisesti laatimia, puhumattakaan 70-luvun ohjeistojen kansainvälisestä kattavuudesta.

Tulkitsen ICFTU:n artikkelia niin, että esimerkiksi YK:n Global Compact on suhteellisen turha ja ehkä haitallinenkin aloite, koska alussa mainitut kaksi ohjeistoa ovat parempia ja olisi tärkeää tukea jo olemassa olevia instituutioita. YK olisi voinut ottaa Global Compactin lähtötasoksi vaikkapa ILO:n julistuksen ja lisätä siihen alihankintaa koskevat kohdat. Näin ei tapahtunut.

Kiinan tehdastyöläiset ja kulttuurirelativismi

Monet varsinkin yrityksissä tuntuvat ajattelevan, että Kiinan tehdastyöntekijöiden olot eivät kuulu meille, koska se on Kiinan sisäinen asia. Akateemista ja hienostuneempaa versiota samasta ajatuksesta kutsutaan kulttuurirelativismiksi. Sen mukaan emme voi arvostella toisia kulttuureita, koska kulttuureita ei voi vertailla toisiinsa. Mietitäänpäs näitä tarkemmin.

Ensimmäinen ajatus perustuu oletukselle, että valtio ikään kuin omistaisi kansalaisensa. Ajatus on pelottava. Tällöin kadotetaan ajatus perustavanlaatuisesta ihmisyydestä. Kansalaisilla on oikeus hakea/saada turvaa toisen valtion alueelta, jos he ovat turvattomia ensimmäisessä. Minusta Kiinan tapahtumat eivät ole vain Kiinan sisäinen asia.

Lisäksi, Pohjoisen yritykset ja kuluttajat ovat tässä asiassa asianosaisina, koska he niitä tuotteita ostavat. Asia koskee siis sitäkin kautta meitä.

Kulttuurirelativistinen pointti on minusta vaikeampi kumota. Uskon siihen, että toisesta kulttuurista käsin ei toista oikein voi arvostella, ja kun jokainen meistä kuuluu yhteen tai useamman kulttuuriin, ei kukaan voi sanoa, että joku toinen on väärässä.

Yksi iso kivi kulttuurirelativismin tiellä kuitenkin on, ja se on se, että asianosaisia on joka tapauksessa kuunneltava. Jos kiinalaiset työntekijät ovat itse sitä mieltä, että heidän tilanteensa kaipaa parannusta ja he haluavat apuamme, niin meidän velvollisuutemme on auttaa. Tähdennän vielä, että myös avun keinojen osalta asianosaisten kanta määrää.

Asianosaisten kuuntelun periaatteella on paljon vaikutusta käytännön toimintaan. Liian usein suhtautumisessa kehitysmaihin me Pohjoisessa sanelemme sen, mitä Etelässä milloinkin tarvitaan. Väittäisin jopa, että tällainen ajattelu auttamisesta tekee enemmän hallaa kuin parantaa asioita. Esimerkiksi EU:n ja kehitysmaiden välisiä kauppapoliittisia EPA-sopimuksia (Economic Partnership Agreements) perustellaan sillä, että ne ovat kehitysmaiden parhaaksi. EPA-sopimuksiin mennään, koska maat eivät ole lähteneet kehittymään aikaisempien vuosikymmenten protektionismilla, retoriikka kuuluu. Kyseisten maiden parlamentit kuitenkin usein vastustavat EPA-sopimuksia, jos niiltä edes kysytään. Koko neuvotteluprosessit ovat usein miten kiireessä ja rajatulla piirillä tehtyjä.

Toinen esimerkki vapaaehtoisten kuuntelemisesta on Puhtaat vaatteet -kampanjan periaate siitä, että boikotointia käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Tämä juurikin sen vuoksi, että asianosaiset työntekijät eivät halua boikotteja, koska heidän työnsä jatkuminen on muutenkin usein epävarmaa. Poikkeuksen näyttää tekevän Burma (Myanmar), jonka maanalaisen ay-liikkeen kerrotaan kannattavan koko maan boikotointia. Heidän mukaansa kuulemma ulkomaiset yritykset vain tukevat sotilasjunttaa liikesuhteillaan.

Jos mennään tässä ajatuksessa vielä pidemmälle, parhainta olisi, että Etelän ihmiset edustaisivat itse itseään. Tällöin kehitys saa heidän haluamansa suunnan. Reilu kauppa toimii juuri tähän suuntaan, se auttaa ihmisiä pääsemään omilleen. Samoin tekee ay-liikkeen vahvistuminen Etelässä, joka kuuluukin Puhtaat vaatteet -kampanjan tavoitteisiin, työntekijöitä kuunnellen.